lauantai 17. huhtikuuta 2010

ANNAPURNA CIRCUIT-VAELLUS HIMALAJALLA ELI TARINA VAELLUKSESTA, JOKA EI ONNISTUNUT IHAN ODOTUSTEN MUKAISESTI

1. Ennen matkaa
Jokaisella retkeilystä/vaeltamisesta/patikoinnista kiinnostuneella on varmuudella takaraivossaan jatkuvasti haave jostain unelmakohteesta. Itselläni sellaisena on ollut monia vuosia vaeltaminen Himalajalla. Kevättalvella 2009 haave alkoi kiteytyä toteutettavaksi. Varasin matkatoimistolta lokakuisen Annapurna Circuit-vaelluksen.

Kevättalvea, kesää ja syksyä sävytti jatkuvasti jonkinlainen ajatus reissusta. Joskus tuli hankittua jotain vaellusvarustetta, jota ”ehdottomasti” tarvitsisin. Iltaisin oli seikkailtava netissä ja haettava erilaisia tarinoita joko tuosta nimenomaisesta reitistä tai ylimalkaan juttuja Himalajalta. Kunnon lisäkohotuksen innossa täytyi jopa alkaa verestää vuosia sitten lopahtanutta pyöräilyharrastusta. Vaelluskunnon parantaminen oli erinomainen perustelu myös heinäkuiselle vaellusmatkalle Tatralle ja Slovensky Raj:n rotkoihin. Niistäkin on juttua tässä blogissa. Omanlaisensa historiallisen viitekehyksen suunnittelemalleni reissulle antoi 1954 painetun Maurice Herzogin Annapurna-kirjan lukeminen. Siinä hän kertoo mielenkiintoisella tavalla dramaattisista kokemuksistaan kiivetessään retkikuntansa kanssa Annapurnalle vuonna 1950. Vuoristotautiin tutustumiseksi löytyi myös aineistoa Googlesta. Matkalla saatoin tutustua Heikki Karisen kirjoittamaan kirjaseen Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu, jossa oli erinomaisentuntuinen vuoristotautia käsittelevä osa.

2. Nepaliin
Ryhmäämme kuului matkanjohtajan lisäksi viisi reissulaista. Kaksi heistä meni jo ennakkoon Himalajalle matkanjohtajamme johdolla kiipeämään Annapurna Base Campille ja sitten jeeppisafarille eri puolille Tiibetiä. Kaksi muuta matkalaista ja minä lensimme keskenämme Delhin kautta Katmandu'un. Siellä yövyimme vaellushenkisen vaatetuksemme huomioon ottaen varsin loistokkaassa Shanker-hotellissa. Hotellista käsin teimme tutustumisen tämän kaupungin varsin äänekkääseen iltaan ja kaoottiseen liikenteeseen käydessämme pankkiautomaatilla ja rahanvaihtopisteessä hakemassa paikallista valuuttaa. Vuoristokylissähän ei olisi Visan avulla selvitty.

Katmandussa tapasimme sekä suomalaisen että paikallisen matkanjohtajamme. Retkitavarat pakattiin isoihin kangaskasseihin, joita sitten kantajat joutuisivat raahaamaan. Tyhjät matkalaukut jätettiin hotellin varastoon. Vuoristomatkamme alkoi pikkubussikyydillä vaelluksen alkupisteeseen Besi Sahar'iin. Tässä vaiheessa mukaamme liittyivät nuo kaksi Tiibetin kävijääkin. Nyt porukkamme oli koossa. Ja mukava joukko se olikin.

3. Hajanaisia vaikutelmia matkalla Besi Saharista Thorung Phediin
Reilut kaksi tuntia kestänyt kävely ensimmäiseen yöpaikkaamme Bhulbbule'n kylään oli lämpimän ilman vuoksi hikinen ensitutustuminen Himalajan vuoristoon.

Ensimmäinen varsinainen vaelluspäivä Jagat'in kylään (1300 metrissä) oli sitten jo raskaampi. Polku ei ollut mitenkään tasaista, vaan paikoin jopa hyvinkin louhikkoista. Koko syksyn minua vaivanneet köhä ja keuhkojen limaisuus tekivät ylämäet raskaiksi, vaikka korkeutta ei vielä ollutkaan kuin enimmillään reilun kilometrin verran. Matkalla näimme meille harvinaista kasvia, hamppua. Kartassa olikin merkittynä ”Fields of Marijuana”!

Jo tänä ensimmäisenä päivänä tutustuimme täkäläisiin tavarankuljetusmuotoihin. Aasikaravaanit tulivatkin olemaan vastaisuudessa jokapäiväisiä tuttavuuksia. Oli selvää, että kyliin tarvittiin kaikenlaista tarviketta, joiden kuljettamiseen aasit olivat ihan omiaan. Autotietä kun ei ollut. Hurjimman tuntuinen lasti oli eräällä karavaanilla, joka kuljetti isoja dynamiittilaatikoita ja sytytyslankakeriä edessä oleville tietyömaille. Vaeltajien oli visusti otettava huomioon karavaanit, sillä aasien/muulien ja polun ulkoreunan väliin ei saanut jäädä, koska silloin oli vaarana tulla tönäistyksi alas!

Vähintään yhtä paljon tavaraa kuljettivat pienikokoiset, mutta todella sitkeät kantajat. He eivät pitäneet tavaranyyttejä reppujen lailla, vaan ne pysyivät selässä päälaen yli menevän köyden avulla. Kyllä olivat niskalihakset kovilla! Erikoisimmat kantamukset olivat miehillä, joiden kerran näimme kantavan betonirautoja ja kattopeltejä! Jaloissaan läheskään kaikilla kantajilla ei suinkaan ollut kunnon kenkiä, vaan usein jopa vain muoviset varvastossut.

Toinen vaelluspäivä päättyi Dharapani'in (1860 metrissä). Tämä laakso oli todella kaunis ja upean jylhä käveltäväksi. Tietyömailla räjäytetyt lohkareet ja mutavyöryjen sortama rinne tekivät tien monin paikoin aika raskaaksi kulkea. Laakson pohjalla on vuolas virta ja rinteiltä syöksyi alas useita kohisevia koskia. Taas paljon muita vaeltajia, kantajia ja aasikaravaaneja.

Melkein kolmannen vaelluspäivän alkutaipaleella näimme upean Manaslu'n (8163 m), jonne Aventurallakin oppaana toiminut Samuli Mansikka kiipesi pari viikkoa aikaisemmin yksin ja ilman lisähappea. Myöhemmin tuli näkyviin koko Manaslun massiivi sekä Annapurna II (7937 m). Lounaspaikalle Thanchok'iin oli kiperää nousua, mutta sen jälkeen aika helppoa. Kolmas yöpyminen oli Chame'ssa (2670 m). Ilma oli tavattoman kaunis. Viimeistään tässä vaiheessa aloin oppia runsaan veden juomisen välttämättömyyden. Paikallisista vesiletkuista otetun veden puhdistimme Micropur-pillereillä. Ostettua pullovettä emme käyttäneet lainkaan.

Neljännen yön nukuimme Lower Pisang'issa (3200 m). Reitti kulki halki viljapeltojen. Tällä matkalla näimme myös paljon omenatarhoja. Ison osan matkaa kuljimme sakeassa kuusi- ja mäntymetsässä. Upper Pisangissa kävimme ihailemassa kaunista buddhalaistemppeliä ja tyypillistä tiibettiläisasutusta. Upper Pisangista oli mahtavat näkymät Annapurna II:n ja IV:n rinteille.

Viidennen päivän aikana saavuimme Manang'iin (3540 m). Tämän päivän matkaa ihastuttivat lukuisat villiruusupensaat koreine kiulukkoineen. Niissä pensaissa oli myös paljon alppikärhöjen siemenpalloja. Varmaan kauniita pensaita kukinta-aikana. Taivaalla liitelivät muutamia mahtavia kotkia ja näkyipä yksi leppälintukin, jollaista en ole aikoihin Suomessa nähnytkään. Manangiin jäimme kahdeksi yöksi akklimatisoitumisen vuoksi.

Oma vaellukseni ei koko alkumatkan aikana ollut sujunut toivomusten mukaisesti. Koko syksyn vaivannut ”räkätauti” aiheutti vaivalloista hengitystä jo alkumatkallakin, vaikka emme olleet vielä kovinkaan korkealla. Pienikin ylämäki aivan pakahdutti. Onneksi saimme kävellä ihan omaa tahtiamme, mutta siitä huolimatta minulla oli jatkuvia vaikeuksia.

Porukkamme muut jäsenet viettivät akklimatisointipäivän vaeltelemalla ympärillä olevilla rinteillä. Minä pysyin visusti kylässä tutustuen sen erittäin alkeelliseen vanhan osan asutukseen. Nyt oli aikaa lähetellä tutuille sekä sähköposteja että tekstiviestejä. Vaimolle soitin pitkän puhelun kertoen olostani. Kylässä oli useita baareja, joissa oli tietokoneita käytettäväksi. Kävin kylän vuoristotautikeskuksessa mittauttamassa veren happipitoisuuden. Tulos oli hyvä (93%). Jatkuvan köhäni takia kuuluin kuitenkin vuoristotaudin riskiryhmään. Tästä syystä aloin syödä täällä Diamox-pillereitä, sillä niistä ei kuulemma olisi haittaakaan, mutta paljon hyötyä. Meitä ja etenkin minua kehotettiin jatkuvasti lisäämään veden juontia, jopa 4 litraan päivässä.

Seitsemäntenä vaelluspäivänä kuljimme Yak Kharka'an (4050 m). Reitti oli ihan hyvä, mutta siitä huolimatta olin monin paikoin aivan henkihaukkana. Loppumatkasta olivat huuleni ihan siniset. Enempi juominen olisi auttanut, ettei päätäni olisi särkenyt.

Tilanteestani keskusteltiin perusteellisesti oppaiden ja muun porukan kanssa. Tuntui varsin selvältä, että matkan jatkaminen on minulle mahdotonta. Tässä tilanteessa ratkaisu olisi palaaminen alempiin ilmakerroksiin eli vaeltaminen jonkun kantajan kanssa samaa reittiä takaisin lähtöpaikkaan. Tämä vaihtoehto ei kyllä houkutellut pienimmässäkään määrin. Silloin tuli esille myös mahdollisuus nousta hevosella vajaat pari päivää ratsastamalla reittimme korkeimpaan paikkaan, Thorung la -solaan, ja vaelluksen jatkaminen sieltä eteenpäin alamäkeen. Koska oloni ei ollut tämän dramaattisempi, päätin toki vuokrata hevosen, vaikka en kyllä ole ratsastusta harrastanutkaan. Myös eräs toinen porukastamme päätyi ottamaan hevosen avukseen ainakin seuraavaan majapaikkaan.

Seuraavana aamuna minun oli sitten tarkoitus suorittaa upea ratsastus Thorung Phed'iin (4450 m). Heti varhaisen aamuteen jälkeen yhtään venyttelemättä ja ihmeemmin liikkumattakaan yritin ponnistaa hevosen selkään. Siinä se sitten tapahtui! Aivan kuin oikeaan takareiteen olisi isketty puukolla. Pääsin kuitenkin hevosen selkään toisten auttaessa. Niin alkoi tämän päivän taival reidestä heijastuvien pahojen tuntemusten varjostamana. En missään nimessä ole ylpeä ratsastussuorituksestani. Matkan suurimman jännityksen aiheutti pitkän riippusillan ylittäminen, koska hevosen selässä istuen olin selvästi kaiteena toimivaa metalliverkkoa ylempänä! Kauheasti ei mielikuvitusta tarvittu, jotta mielessä väijyi häijy ajatus kaiteen yli sinkoutumisesta, jos hevonen kunnolla horjahtaisi tai kompastuisi. Hyvin siitä lopulta selvisimme – hevonen ja minä. Päivän mittaan reisi turposi ja kävi yhä kipeämmäksi.

4. Helikopterilla Katmanduun 21.10.
Aamulla oli herätys jo klo 3 paikkeilla, koska edessä olisi pitkä ja raskas ylämäkitaival solaan (noin yksi korkeuskilometri) ja sieltä edelleen seuraavaan yöpymispaikkaan Muktinath'iin alamäkeä noin 1,6 korkeuskilometriä. Reittäni oli särkenyt koko yön ajan ja se oli puristussiteestä huolimatta turvonnut ja tummunut verenpurkautuman vuoksi. Jo muutaman askeleen jälkeen oli selvää, ettei sillä koivella jatketa vaellusta. Solaan olisin kyllä päässyt hevosella, mutta sieltä eteenpäin kulkeminen on jo terveillekin jaloille melkoisen kova suoritus. Paljon ei tarvinnut pohtia, kun päädyimme tilaamaan helikopterin hakemaan minut pois ja viemään Katmanduun. Onneksi matkanjärjestäjä oli alun alkaen edellyttänytkin sellaisen vakuutuksen ottamista, joka tarvittaessa korvaa helikopterikyydin vuorelta alas!

Hieman Thorung Phed'in yläpuolella oleva kopterikenttä oli ilmeisesti Himalajan korkeimmalla sijaitseva kenttä. Sen ylempää ei helikopteri pystyisi ohuen ilman vuoksi potilaita hakemaan. Meillä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, milloin kopteri ehtii tänne, mutta minun tuli olla valmiina sen saapuessa, joten menin heti aamulla kopterikentälle. Siellä koleatuulisella kallion rinteellä odotin kyllästymiseen saakka, sillä kopteri tuli vasta noin klo 15. Muut matkakumppanini olivat menneet toki menojaan, mutta matkanjohtaja ja muutamia paikallisia miehiä oli kanssani odottelemassa. Kun kopteri sitten aikanaan saapui, lähti ”pomo” hevosella Thorung la-solaan ja sieltä jalkaisin tavoittamaan paikallisoppaan johdolla Muktinahiin menossa olevaa muuta porukkaa.

Oli todella upeaa nähdä ne mahtavat maisemat ilmasta sopivalta korkeudelta. Vaikka kopteri lensikin samaa laaksoa, jota pitkin olimme tulleet, näkyi sieltä korkealta nyt valtavasti paljon enemmän jylhiä lumisia maisemia. Oli todella mahtava kokemus nähdä kaikki ne huikean korkeat lumipeitteiset vuoret ihan melkein kosketusetäisyydeltä! Vuoriston jäätyä taakse oli näkyvissä suuri määrä pengerviljelmiä hajanaisine asutuksineen vuoriston ja Katmandun välillä.

Katmandun kentällä oli vastassa Royal Mountain Travelin (suomalaisen matkatoimiston paikallinen yhteistyökumppani) edustaja viedäkseen minut suoraan CIWEC Cliniciin (Travel Medicine Center) tutkittavaksi. Ja tarkkaan tutkittiinkin: Haastattelu, veren happisaturaatio, lämpö (odottamattomasti 37,6), keuhkokuvaus ja sydänkuvaus. Ihmeelliseltä tuntui, että reiteen vain vilkaistiin ja todettiin sen paranevan aikanaan. Keuhkokuvaus sai yllättävästi lääkärin kysymään, onko minulla ollut joskus tuberkuloosi. Tämä johtui siitä, että vasemmassa keuhkossa oli havaittu kaksi noin 6 x 5 mm:n kyhmyä. Pyysin keuhkokuvasta lääkäriltä omaa lääkäriäni varten kirjallisen lausunnon. Siinä hän vielä korosti lisätutkimuksen tarvetta. Tieto tällaisesta löydöksestä alkoi ajan mittaan vilkkaan mielikuvitukseni vuoksi todella huolestuttaa.

5. Toipilaana Katmandussa 22.-23.10.
Samalla taksilla menin hotelliin, josta minulle oli varattu huone. Vaatimaton huone, mutta riitti minulle. Lämmin suihku teki erinomaisen hyvää.

Tietenkin soitto vaimolle, joka oli huomattavan helpottunut siitä, että olin nyt ”sivistyksen parissa” enkä enää vuorella köhisemässä.

Heti seuraavana aamuna, kun vakuutusyhtiön toimisto Helsingissä aukesi, soitin sinne saadakseni tiedon, miten menetellä. Sain ohjeen soittaa Kööpenhaminaan SOS Internationaliin. Sieltä sain puolestaan postiosoitteen ja email-osoitteen ilmoittaakseni ne klinikalle laskutusta varten.

Vein nämä tiedot klinikalle ja sain kanissa olleen passini takaisin. En sinne toki kävellyt, vaan menin upeasti vanhalla paikallisella keinolla eli polkupyörärikshalla, josta maksoin tinkimättä 1000 Nepalin rupiaa, euroissa noin 8 euroa. Kyllä se vanha rikshan polkijaukko teki kanssani todellisen työn varsinkin ylämäkiä polkiessaan, joten en kehdannut alkaa tinkiä hinnasta. Ja saisinhan minä hinnan takaisin vakuutusyhtiöltä. Kuinkahan monta kertaa suomalainen vakuutusyhtiö on mahtanut korvata rikshakyydin?

Hyvin varovaisesti hipsutellen kiertelin hotellin tienoon meluisilla kaduilla ostamassa tuliaisia.

Matkafirman edustaja kävi luonani pariin otteeseen. Ilmoitin hänelle haluavani lähteä ylihuomenissa Pokharaan, sillä kuulemani perusteella se olisi paljon kivempi ja kauniimpi paikka kuin tämä kaupunki. He olisivat halunneet varata minulle paikan lentokoneessa, mutta halusin ehdottomasti mennä sinne linja-autolla, jos ei muuten niin maisemia nähdäkseni. Kuulin matkan kestävän kuutisen tuntia. Edellisenä iltana könysin katsomaan, mistä se bussi lähtee. Onneksi kävin, sillä se oli niin kaukana, ettei tavaroiden kanssa sinne kannattaisi lähteä konkkaamaan.

6. Toipilasaika Pokharassa 24.- 28.10.
Bussimatka Pokharaan oli jalan takia todella tuskallinen. Ahtaassa tilassa en löytänyt sellaista asentoa, joka olisi ollut jalalle hyvä. Istuin ikkunan puolella auringonpaisteessa, jolloin tuli turhanaikaisen kuumakin. Ikkunaa en kuitenkaan halunnut pitää auki, koska olin jatkuvasti niin köhäinen, ettei veto tuntunut lainkaan hyvältä.

Matka ei suinkaan kestänyt kuutta tuntia, vaan ainakin kymmenen, koska tie oli kehnossa kunnossa ja auto pysähtyi vähän väliä ilman näkyvää syytä. Liikenne oli lisäksi yllättävän vilkasta. Molempiin suuntiin kulki paljon linja-autoja sekä isoja, raskaassa lastissa olevia rekkoja. Kovin kiinnostuneina katselivat paikallisetkin matkustajat ympärilleen nähdäkseen syyn seisahteluihin. Nämä monet pysähdykset, joille en keksinyt mitään aihetta, saivat mielikuvituksen liikkeelle. En tokikaan tiennyt mitään silloisesta poliittisesta tilanteesta, joten melkein hakematta tuli mieleen epäilys mao-sissien toiminnasta. Vaivihkaa otinkin pankkikortin pois vyötärölaukusta ja sujautin sen paidan alle siinä toivossa, ettei sitä osattaisi välttämättä sieltä etsiä. No jaa. Pysähdysten syy ei lopulta selvinnyt.

Tie kulki melkoisen sankassa metsässä jossain vuorten alarinteillä, joten minkäänlaisia etäisiä maisemia ei ollut mahdollisuus nähdä. Tienvarsiasutuksesta sai erittäin köyhän vaikutelman ja varsin luonnollistahan se olikin, sillä olimme monien kymmenien kilometrien päässä Katmandusta ja Nepalin toiseksi suurimmasta kaupungista Pokharastakin.

Pokharassa minulle oli varattu huone samasta hotellista (Hotel Trek-o-tel), johon muu ryhmä aikanaan saapuisi. Tämä kolmen tähden hotelli oli pieni ja ihan kiva paikka. Jalka ei kyllä tykännyt yhtään tuosta linja-auton rynkytyksestä.

Aika kului kaupunkia rauhallisesti katsellen, katukaupoissa lorvaillen ja pitkiä päiväunia ottaen. Kaupunki oli kyllä myönteinen yllätys ja ehdottomasti mukavampi ja maisemiltaan kauniimpi ajanviettopaikka kuin Katmandu olisi ollut.

Nettiyhteydet pelasivat hyvin. Olinkin päivittäin yhteydessä kotiväkeen ja paluulennon vuoksi vielä muutamia kertoja vakuutusyhtiöönkin.

7. Kotimatka
Muulla porukalla oli ollut ihan hyvät säät ja muutenkin onnistunut loppumatkakin. He olivat täysin tyytyväisiä kokemuksiinsa. Mutta osoittivat myös hieman kateutta - kohteliaisuuttaankohan - minun helikopterikokemuksestani. Yhden yön nukuttuamme lähdimme lentäen Katmanduun, jossa yövyimme samassa hotellissa kuin tullessamme. Ennen seuraavan päivän Delhin lentoa kävimme vielä tutustumassa muutamiin Katmandun nähtävyyksiin. Delhissä yövyimme mahtavassa 19-kerroksisessa Ramada Plaza-hotellissa. Oikein luonteva paikka vaellusporukalle!

Lento Delhistä Helsinkiin oli sitten yhtä juhlaa. Vakuutusyhtiö oli koiven tähden muuttanut lentoni business-luokkaan, johon ilmeisesti ylibuukkauksen vuoksi yllättäen saapuivat muutkin ryhmäni jäsenet. Olipahan nautinnollista matkustaa makuuasennossa ja hyödyntää kaikkia business-luokan etuisuuksia.

8. Löydökset reidessä ja keuhkoissa
Tulkoon lopuksi todettua tämäkin asia. Myöhemmissä lääkäritutkimuksissa keuhkokuvauksistani ei onneksi löydetty mitään katmandulaisen lääkärin mainitsemia rakkuloita. Ultraääni paljasti reidessä 2,5 cm paksun ja 15 cm pitkän revähdyksen, joka ei kuitenkaan vaatinut mitään operaatioita, mutta paraneminen ja jalan varominen vei tämän talven hiihtonautinnot.

Tulipahan koettua tällainenkin vaellusmatka!