tiistai 4. marraskuuta 2008

KILIMANJAROLLE JA SAFARILLE

KILIMANJARON RINTEILLÄ JA TANSANIAN TASANGOILLA VUONNA 1994

ALUKSI

Kummallisela tavalla jotkut asiat alkavat askarruttaa takaraivossa ja vaatia lopulta ratkaisuja. Eräs tällainen ajatus oli lähteä joskus Kilimanjarolle, Afrikan korkeimmalle vuorelle. Ja lisäksi aikana, jolloin se ei ollut ihan tavallinen retkikohde suomalaisille.

Seuramatka ei kiinnostanut, ja kun sain vanhalta vaelluskaverilta mukaanlähtösuostumuksen marraskuun 1993 tienoilla, alkoi matkan intensiivinen suunnittelu, sillä ajateltu ajankohta oli jo kolmen kuukauden kuluttua helmi-maaliskuun vaihteessa. Nyt oli haalittava kokoon kaikki mahdollinen asiaan liittyvä infomateriaali. Erinomaisen Kilimanjaro-oppaan sain vaimon ja tuttavien avulla Saksasta. Lonely Planetin East Africa-kirja antoi riittäväntuntuisesti yleistietoa matkamme kohdealueesta, mutta ei mitään itse vaelluksesta.

Varsinaisen Kilin vaelluksen lisäksi halusimme kokea Afrikkaa muutenkin. Kokonaisajaksi päätimme kolme viikkoa, josta viikon verran kuluisi Kilimanjarolla, viikon verran Tansanian luonnonpuistoissa ja loppuaika vielä muuten matkoihin sekä Nairobiin, Arushaan ja Moshiin tutustumiseen. Hesarista sattui löytymään tarjouslento Helsinki-Lontoo-Nairobi (internet-yhteyksistä emme silloin vielä tienneet mitään). Lennon varattuamme alkoi matkan rakentaminen ajanjaksolle 19.2.-11.3.94.

Lähetystön ja muutamien tuttavien kautta sain tiedon luotettavasta tansanialaisesta matkanjärjestäjästä J.M.Tours'ista Arushassa (www.jmtours.co.tz). Yllättäen sen omisti suomalaissyntyinen entinen lähetystyöntekijä. Esitimme hänelle toivomukset pääpiirteittäin. Hänen firmastaan varasimme lopulta kiipeilyä varten oppaan sekä kaksi miestä, auton ja majoitukset neljään Tansanian kansallispuistoon (Lake Manyara, Ngorongoron kraatteri, Serengeti ja Tarangira) tehtävää safaria varten. Lisäksi esitimme toivomuksen voida mennä tutustumaan johonkin maasai-heimon kylään.

Kansallispuistojen kiertelyn suunnitteluun annoimme toimistolle vapaat kädet, mutta ilmoitimme, ettemme kaipaa mitään kunnon majoituksia vaan haluaisimme yöpyä mieluummin teltoissa.

Kaikki varaamiset ja sopimiset onnistuivat faksaamalla. Kirjeiden lähettelemiseen aikaa olisi ollutkin liian vähän. Nettiyhteyksistä ei vielä silloin ollut puhettakaan.

Kaikki tuntui erinomaisen hyvältä, kun saimme J.M.Toursilta vielä tiedon, että meitä on joku kuski (John nimeltään) vastassa Nairobin lentokentällä viedäkseen meidät hotelliin sekä että Nairobista pääsemme bussilla Tansanian puolelle Arushaan.

NAIROBISSA

Saavuimme Nairobiin illan jo pimetessä. John oli meitä vastassa. Oli omanlaisensa elämys yrittää keksiä mustasta vastaanottajien joukosta meitä odottava musta mies. Hän oli kuitenkin kirjoittanut ylhäällä pitämäänsä lappuun ihan riittävän oikeat sanat. Meille varattua huonetta ei enää ollutkaan vapaana, mutta Johnin avustuksella löysimme toisen hotellin. Iltapimeässä olisimme voineet ilman Johnia ollakin pienissä vaikeuksissa tässä meille täysin oudossa kaupungissa. John oli muuten mielenkiintoinen tyyyppi mm. siksi, että hän oli käynyt muutamia vuosia aikaisemmin seuraamassa Jyväskylän Suurajoja. Jos suunnitelmat toteutuvat oli hänen poikansa tulossa seuraavana vuonna opiskelemaan Tampereen yliopistoon.

Illalla erottuamme olimme sopineet Johnin kanssa, että hän tulee hakemaan meidät aamulla ja kierrättää eri puolilla Nairobia. Kävimme kansallismuseossa, joka oli mm. ihmisen kehityshistoriaan liittyvien löytöjen esittelyn vuoksi varsin mielenkiintoinen paikka. Suuren hautavajoaman reunalla saimme Johnilta tiukat nuhteet rynnättyämme autosta ulos ottamaan valokuvia, vaikka siinä oli lojumassa useita miehiä. Johnin mukaan he olisivat voineet ryöstää meidät ja hän ei olisi mahtanut asialle mitään. Slummialuetta katselimme vain kaukaa, mutta se oli ihan riittävästi. Karen Blixenin museoon eli hänen omakotitaloonsa oli tosi mielenkiintoista tutustua. Heti kotiin palattua teki mieli katsoa uudelleen Blixenistä kertova Minun Afrikkani-filmi.

Ajelun päätteeksi menimme varaamaan seuraavaksi aamuksi bussimatkan Arushaan. Aamulla selvisi Johnin kiinnostus asiaan, sillä hän ilmestyi pikkubussilla hotellille ennenkuin ehdimme lähteä sieltä em. bussille. Johnin pikkubussin kyydissä matkasimmekin lopulta Tansanian Arushaan.

SAFARILLA

Safaria varten meillä oli käytettävissä yksi jeeppi ja sille kuski Lucas sekä apumies Peter, joka yllätykseksemme osasi puhua suomea. Hän oli edellisenä päivänä palannut Kilimanjarolta, jossa -20 asteen pakkanen oli palelluttanut hänen nyt kesivät kasvonsa.

Ensimmäinen safarikohteemme oli Lake Manyaran luonnonpuisto (www.lakemanyara.com). Heti maastoon päästyämme huomasimme, että pitkä sateeton kausi tulee vaikeuttamaan sekä kasvinsyöjien että niitä syövien petojen näkemistä. Tiheissä puskissa oli runsaasti marakatteja ja paviaaneja. Avarammilla alueilla näkyi kirahveja, muutamia elefantteja, erilaisia antilooppeja, vesipuhveleita, virtahepoja, seeproja, marabu-haikaroita, pelikaaneja, flamingoja ja kaiken huipuksi yksi laiska leijona. Yövyimme Karatun kylässä eräässä vierasmajassa. Lähes täysikuu valaisi iltamaisemaa. Lämpötila oli +26 astetta. Itse asiassa tämän päivän aikana näimme paljon eläimiä vaikkakin niiden lukumäärä oli tavanomaista pienempi.

Safarin toisena päivänä suuntasimme matkamme Serengetiin (www.serengeti.org/), tähän ehkä Afrikan kuuluisimpaan kansallispuistoon. Matkalla poikkesimme Olduvai Gorgeen (http://en.wikipedia.org/wiki/Olduvai_Gorge). Sen museossa kerrottiin laajasti Leakyn tutkijapariskunnan näiltä seuduilta vuonna 1959 löytämästä noin 1,8 miljoonaa vuotta vanhasta ihmisen (Homo habilis) kallosta. Sieltä he olivat löytäneet myös ihmisen jalanjäljen 3,5 miljoonaa vuoden takaa. Koko matkan ajan näimme runsaasti erilaisia savannin eläimiä (Grant- ja Thompson-gaselleja, seeproja, gnu-antilooppeja, impala-antilooppeja, puhveleita, muutama Topi-antilooppi, hyeenoita ja yksi gepardikin).

Lucasin ja Peterin puheet kuivuuden pakoon ajamista eläimistä tuntuivat pitävän paikkansa, sillä Serengetissä ei näyttänyt olevan juurikaan eläimiä. Gnu-antilooppilaumat ja muut kasvissyöjät olivat siirtyneet paremmille apajamaille Keniaan, joten niitä syövät pedot myöskin. Tästä huolimatta Lucas ja Peter varoittelivat koko ajan meitä leijonista, mutta todella pelkäsivät niitä itsekin. Tästä tuli safariretkemme ensimmäinen telttayö. Illan pimetessä kysyimme oppailta heidän aseistuksestaan, ”kun niitä leijonia nyt on niin paljon”. Aseita heillä ei ollut, vaan sanoivat koko yön palavien öljylyhtyjen pitävän pedot loitolla. Telttaan kömpiessämme ei luotttamuksemme öljylamppuihin ollut kovin suuri, koska jo pienikin tuulenvire pystyi sammuttamaan ne iltapalaa syödessämme. Aamulla riitti katseltavaa, kun lähikalliolla asustava paviaanilauma liikkui tutkimassa paikkoja ruuan toivossa.

Ngorongoron kraatteri (mm. www.acacia.pp.fi/Tansania.htm) oli seuraava kohteemme. Telttapaikan haimme kraatterin reunalla sijaitsevalta vartioidulta leirintäalueelta. Vartijoilla oli reilusti kiväärit olallaan. Ne olivat tarpeelliset kraatterista nousevien eläinten varalta. Itse kraatteriin menimme seuraavana aamuna jeepeillä ja nähtävää riitti siellä asustavien maasaiden lisäksi. Täällä näimme ensimmäiset leijonat virkeinä, ison norsulauman, gepardeja, gnuita, lammikko täynnä virtahepoja ja ilmassa kaartelemassa isoja haukkoja. Kraatteri oli juuri niin mahtava kokemus kuin siitä kerrotaan. Ja siellä näkee varmuudella eläimiä, vaikka kuivuus olisikin ajanut ne muualta ruuan hakuun. Täällä vihantaa syötävää riittää. Erikoista oli nähdä, miten lähekkäin antiloopit ja pedot voivat elellä silloin, kun pedoilla ei ole ruoka-aika.

Viimeinen safarikohteemme Tarangiran luonnonsuojelualue (mm. http://en.wikipedia.org/wiki/Tarangire_National_Park) oli meidän matkallamme taas pettymys, koska kuivuus oli täältäkin ajanut eläimet muualle. Vain muutama pahkasika jossain möyrimässä. Saimme siis oikein hyvän kuvan siitä, millaista näillä seuduilla on silloin, kun uutisissa kerrotaan Afrikan kuivuudesta. Mahtavien apinanleipäpuiden ja makkarapuun näkeminen kuittasivat jotenkin eläinten poissaoloa.

MAASAIKYLÄÄN VIERAILULLE

Erikoistoivomuksemme tälle Afrikan matkalle lähdettäessä oli ollut päästä vierailemaan jossain maasaikylässä (http://en.wikipedia.org/wiki/Maasai). Onneksemme vierailu oli saatu meille järjestettyä. Kylä sijaitsi jossain Moshin suunnassa ja Kilimanjaron lentokentän takana. Odottelimme oppaamme kanssa eräässä kylässä meitä vastaan tulevaa maasailääkäriä. Hän oli kävellyt koko yön, noin 40 km, vain opastaakseen meidät kyläänsä, jonne ei ollut mitään kunnollista tietä! Vain jeeppikyyti pitkin savannin puskikoita.

Kylä oli yllätys. Siellä oli kiviset kirkko, sairaala ja lääkärin asunto. Avustuksia oli siis saatu. Muut rakennukset olivat perinteisiä savi- ja lantamajoja. Majoituimme lääkärin talon yhteen huoneeseen. Kaikesta päätellen valkoihoiset eivät olleet ihan tavallisia ihmisiä ainakaan tässä kylässä, koska lapset ensin pelkäsivät meitä ja sitten olivat kiinnostuneita etenkin meidän koskettelemisesta. Lopulta he olivat aina käsissämme kiinni, joten yksin emme kylän alueella kävelleet. Kyllä oli mielenkiintoista nähdä tämä uljas heimo arkiolossaan ja upeissa asuissaan. Kummallisten tansanialaisten sääntöjen mukaan maasait eivät saa liikkua kyliensä ulkopuolella omissa perinteisissä vaatteissaan.

Saapumispäivämme oli sunnuntai ja jumalanpalvelukseen osallistuminen kuului tietenkin asiaan. Seremonia oli outo, mutta mielenkiintoinen. Eräs jumalanpalveluksen osuus oli se, että lääkäri esitteli meidät kylälleen. Tämän jälkeen myös aikuiset kyläläiset uskaltautuivat lähellemme. Kirkonmenojen jälkeen kaikki kokoontuivat lähellä olevan ison puun alle. Siellä pidettiin huutokauppa, jossa myytiin kananmunia ja hedelmiä. Tulot menivät kolehtiin.

Erikoinen kokemus odotti meitä iltapäivällä, kun kuulimme, että kylällä on tanssijuhlat jossain lähitienoilla. Lääkärin toivomuksesta ja meidän vuoksemme juhla oli siirretty edellisviikosta tähän päivään. Kyläläiset ja me kokoonnuimme muutaman kilometrin päässä olevalle lehmäaitaukselle. Juhla koostui ryhmittäin toteutetusta, maasaille tyypillisestä hyppytanssista. Naiset erikseen ja miehet erikseen omina ryhminään. ”Musiikki” muodostui erikoisista rytmikkäistä kurkkuäänistä. Instrumentteja ei ollut käytössä. Aidon tanssijuhlan näkeminen ja ikäänkuin siinä itse mukana oleminen oli todella hieno elämys. Aivan muuta kuin Nairobissa näkemämme turistiesitys.

Tutustuimme myös kylän moderniin sairaalaan, jossa ei kylläkään ollut yhtään potilasta. Heille luovuttamamme tarvikkeet ja vielä ennen paluulentoa lähettämämme ensiapulaukkujemme sisällöt lisäsivät sairaalan perusvaraston moninkertaiseksi! Kävimme tutustumassa myös kylän kouluun. Vein heille terveisinä oman kouluni oppilaiden piirustuksia.

KILIMANJAROLLE

Matkamme lopullinen tavoite oli jo lähellä. Yövyttyämme Moshissa lähdimme meitä hakemaan tulleen autokuskin opastamina kohti Marangun kylää ja Kilimanjaron puiston porttia, jossa kiipeilyoppaamme Stephen oli odottelemassa. Stephen valitsi isohkosta miesjoukosta, välillä jopa nyrkkejään käyttäen, meille riittävän kantajamäärän ja sitten lähdettiin matkaan. Kantajat heittivät rinkkamme päänsä päälle, vaikka neuvoimmekin heille, kuinka niitä kannetaan. Stephenin ”pole, pole” (”hitaasti, hitaasti”)-komento tuli seuraavien päivien aikana meille hyvin tutuksi.

Ensimmäisen yön vietimme Mandara hut'illa. Sinne saavuttuamme meidät täysin kastellut sade oli loppunut ja saimme ripustettua vaatteitamme majojen katoille kuivumaan. Norjalaisten rakentamat majat olivat siistit ja muutenkin hyvät. Pimeässä illassa katolla olevat aurinkopaneelit takasivat kämppiin edes jonkinlaisen valon.

Seuraavalla majalla eli Horombo hut'illa noin 3700 metrissä vietimme kaksi yötä varmistaaksemme korkeuteen tottumisemme. Siellä ollessamme kävimme 620 metriä korkeammalla Mawenzi Satteli'lla saadaksemme vielä varmistusta akklimatisoitumiseen. Sieltä näimme kaikessa upeudessaan koko Kibon satulan, Kibon majan ja jopa osan polkua Kibon majalta ylöspäin.

Toisen Horombo-yön jälkeen jatkui matkamme kohti Kibo hut'ia. Korkeus alkoi tuntua jo askeleen pituudessa ja yhä herkempänä hengästymisenä. Sää ei enää suosinut shortseja, vaan tuulenpitävät vaatteet olivat ihan paikallaan. Kibon maja oli rakennettu luonnonkivistä. Tästä syystä majassa oli huomattavasti kylmempää kuin ulkona. Yöllä kello yhden aikaan alkava lopullinen huipulle kipuaminen edellytti kunnon nukkumista, jonka takasi lämmin makuupussi.

Yön pimeydessä lähti taskulamppujen muodostama valomato kiemurtelemaan kohti huippua. Täällä oli paljon porukkaa nousemassa samaan aikaan kuin mekin. Vähitellen valot sammuivat, kun kulkijat huomasivat, että kuutamo antaa ihan riittävän valon. Gilmanns pointin (5681 m) saavuttaminen oli yhtä juhlaa!

Parinkymmenen asteen pakkanen ja sen lisäksi korkeuden aiheuttaman ääreisverenkierron heikkeneminen aiheuttivat sen, että alemmissakin lämpötiloissa herkästi palelevat varpaani olivat melkein jäässä. Vaelluskenkiin ei mahtunut kuin yhdet sukat. Hieromallakaan ei veri ruvennut kunnolla kiertämään, joten nousu oli jätettävä tähän. Onneksi Gilmanns pointin saavuttaminen hyväksytään Kilimanjaron valloitukseksi.

Aloitimme hitaan ja kiireettömän laskeutumisen kauniista auringonnoususta ja vuoren valloituksen aiheuttamasta kivasta tunteesta nauttien. Jyrkässä alamäessä ja luistavassa sepelikössä askel oli pitkä ja olo rento.

Kibo hutilla otimme muutaman tunnin unet ja jatkoimme sen jälkeen matkaa Horombo hutille, jossa nukuimme sitten melkein kellon ympäri.

Seuraavana päivänä laskeuduimme portille. Vastaan tuli uusia innokkaita vuoren valloittajia. Heille toivotimme onnea yrityksessään, sillä turhan monet joutuvat yleensä kääntymään takaisin jo jopa Horombo hutilta. Siihen on syynä riittämätön akklimatisoituminen. Ennen nousua pitäisikin ehtiä olla edes muutamia päiviä huomattavasti merenpinnan tasoa korkeammalla.

Portin muodollisuuksiin kuului kunniakirjojen allekirjoitus, oppaan ja kantajien palkkion maksu sekä tietenkin koko porukalla oluttölkeillä skoolaaminen.

Moshiin saavuttuamme oli meitä kahta odottamassa vielä miellyttävä tilaisuus. Moshissa silloin asunut entinen jyväskyläläinen, oli kutsunut meidät luokseen iltapalalle ja saunaan!

MATKAN LOPPUOSA

Arushassa kävimme vielä kiertelemässä kaupungilla pieniä ostoksia suorittamassa. JM Toursin omistajaperheen luona olimme tansanialaisella teellä. Matkan Nairobiin teimme shuttle-bussilla, jonka ainoat matkustajat olimme.

Lentokentällä kuulimme, että kone ei pääse sinä iltana lähtemään Lontooseen Heathrow:n kentällä olevan IRA:n hyökkäyksen vuoksi. Meille osoitettiin yösija Nairobin Intercontinentalista! Siellä yöpyminen ja lentofirman laskuun (ilman lupaa) syöty todellinen juhla-ateria kruunasivat matkamme.