Uudelle vaellusalueelle
Vajaat kymmenkunta vuotta sitten lähdin parin ystävän kanssa vaeltamaan itselleni ennestään tuntemattomalle alueelle Pohjois-Italiaan Como-järven länsipuolisille vuorille. Yhden mukaanlähtijän työtilanteen vuoksi ajoitimme vaelluksen alkamaan kesäkuun loppupuolella, joka melko pian osoittautui liian aikaiseksi ajankohdaksi. Mainitsen seuraavassa paikkojen ja kämppien (rifugio) nimiä, vaikka ne ilman karttaa eivät kenellekään mitään kerrokaan, mutta siltä varalta, että jospa joku lukija aikoo joskus mennä niille tienoille.
Lensimme Helsingistä Milanoon ja sieltä junalla Como'on, josta edelleen bussilla pieneen, viehättävään Cernobbio'n kaupunkiin Como-järven rannalla. Lentomatka Helsinki-Vantaalta alkoi itseni ja muistojeni kannalta onnettomasti. Unohdin terminaalin pöydälle viideksi minuutiksi vaellussauvani. Olin ottanut sen vuonna 1977 Ounasjoen rannalta Mellavaarasta Ketomellassa. Siinä oli muutamien kaiverrusten lisäksi kymmeniä alppiseuduilla siihen aikaan myytäviä sauvamerkkejä eri kohteista ja lisäksi Kiinan muurilla kulkemisesta muistuttava merkki sekä Alaskassa vaeltamisesta kertova kaunis olutpullon korkki. Montakaan merkkiä siihen ei olisi enää mahtunut. Etsimisestä ja myöhemmin löytötavaratoimistosta kyselyistä huolimatta sauvaa ei löytynyt. Kenelle muulle mahtaa olla iloa sellaisesta sauvasta, johon itselle ei liity mitään muistoarvoja.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan
Ensimmäisen päivän taivallusta teimme helteen ja ylämäen irrottaman hien valuessa ilmeisesti Caesarin aikanaan rakennuttamaa mukulakivitietä pitkin. Sillä tiellä oli varmaan kulkenut muitakin muuleja kuin me. Sellaisiksi tunsimme olomme painavien rinkkojen alla. Päivän mittaan selvisi, että ensimmäiseksi yöpaikaksemme tuumattu rifugio Murelli (www.diska.it/rifmurelli.asp) oli kiinni ja avautuisi vasta joskus heinäkuussa. Entisessä kasarmirakennuksessa toimiva rifugio Binate (www.diska.it/rifbinate.asp) oli auki ja sinne jäimmekin yöksi isännän lisäksi ainoina asukkaina. Illan mittaan katselimme laakson toisella puolella olevia Sveitsin rinteitä.
Sadetihkussa jatkui taivalluksemme kohti rifugio Bofffaloraa. Olimme siellä klo 19 tienoilla, mutta paikka oli kiinni, vaikka olimme ohikulkiessamme vielä San Fedelen kylässä kuulleet sen olevan auki. Nyt tuli pieni majoittumispulma, jonka vahvisti eräs paikalle saapunut koiran ulkoiluttaja kertomalla, että rifugion omistaja oli kuollut keväällä, josta syystä talo ei ole auki eikä aukeaisikaan. Olimme muutama kilometri aikaisemmin ohittaneet pienen, kiinni olevan ravintolan. Palasimme sen luokse siinä toivossa, että löytäisimme sieltä jonkun majoitusmahdollisuuden. Ravintolan lähellä asui joku ihan alppirosvon näköinen karjapaimen. Hänen luonaan sattui olemaan vierailulla rouva, joka osasi englantia. Hänen avullaan saimme ostettua mieheltä vettä, leipää (kuivuneita sämpylöitä paperisäkistä), olutta ja tyhjät paperisäkit sekä miehen valmistamaa juustoa. Saimme heiltä luvan (tuskin heillä oli oikeutta edes sellaista lupaa antaakaan) majoittua ravintolan terassin katon alle. Kun olimme nähneet, millaisissa oloissa se ”alppirosvo” oli ostamamme munajuustot tehnyt, eivät ne maistuneet, vaikka meillä oli tietenkin aikamoinen nälkä. Ja tarkemmin katsellen sämpylätkin olivat ihan homeessa.
Asetuimme ”kodiksi” terassinurmikolle. Asettelimme tuolit ja pöydät mahdollisimman hyvin tuulensuojiksi. Puimme kaikki vaatteet päällemme ja pujottauduimme paperisäkki-makuupusseihin. Kun olimme sytyttäneet mukana olleet tuikkukynttilät pitkin terassia, saatoimme kuvitella olomme aika kotoiseksi. Emme me kauhean hyvin nukkuneet, mutta tulipahan nähtyä ainakin suuri määrä tulikärpäsiä pimeässä yössä.
Yön tuntemukset olivat jo antaneet viitteitä jatkosta. Molemmilla kumppaneilla oli edellisen päivän aikana ilmennyt ongelmia. Toisella oli jaloissaan mahtavan pahat, vaellusmotivaation lopettaneet rakot ja toisen polvi nyt aamulla niin kipeä, ettei matkan jatkamisesta tullut heidän osaltaan mitään. Laskeuduimme noin yhden korkeuskilometrin alemmaksi lähimpään kylään (Ossuccio). Söimme siellä erojaisaterian, sillä minä aioin jatkaa matkaa yksin toisten lähtiessä matkustamaan kohti koti-Suomea.
Yksinäinen taival alkaa
Menaggiosta, kaupunki Como-järven rannalla, löysin retkeilymajan (Youth Hostels), josta löytyi myös yösija. Yöllä riehuneen hurjan ukonilman, salamoinnin ja rankkasateen jälkeen piti harkita tarkkaan, mihin matkaa jatkan. Sääennusteet eivät olleet kovin lohdulliset. Kuultuani erilaisista mahdollisuuksista päädyin lähtemään aluksi bussilla Bregliaan (749 metrissä). Sieltä kävelin huiman ylämäen rifugio Menaggio'on (1400 m:ssä, www.comoeilsuolago.it/rifugiomenaggio.htm). Se oli tasokas majapaikka. Siisti, hyvä ruoka, mahtavan kauniit näkymät Como-järvelle ja sen takana oleville vuorille. Kämpän ympärillä oli upeita niittyjä ja kallioita. Se oli niin kiva paikka, että tuli viivähdettyä siellä parikin yötä. Kävin valloittamassa Monte Gronan (1786 m), S.Amalean (1623 m) ja Monte Bregagno (2107 m). Ilta kului kämpän isännän ja hänen vieraansa esitellessä diojen avulla vaelluksiaan Nepalissa ja Kaliforniassa! Vaellushinkuni senkuin kasvoi!
Lähemmäksi Sveitsin rajaa
Lähdin kartan mukaan kohti Male'n kylää. Sieltä suunnalta edellispäivänä tullut saksalainen kertoi kyllä reitin olleen ihan ummessa ja huonosti mekitty. Mutta sinne vaan. Merkkejä ei löytynyt juurikaan ja syksyinen kuloheinä peitti mahdolliset polut alleen näkymättömiin. Kuljin vain suurinpiirtein oikeaan suuntaan maastoa ja maisemaa ihaillen. Reittini nousi ylemmäksi kuin olisi pitänyt, mutta ajattelin kyllä sieltä johonkin pääseväni. Lopputulos oli, että se näkyvissä selvemmin ja selvemmin oleva polku, jota seurasin, johti lopulta suhteellisen ylhäällä olevaan luolaan, joka papanamäärästä päätellen oli ison lammas- tai vuohilauman sadesuoja. Hajua riitti. Pitkäpunttiset housut jalkaan vaihdettuani lähdin laskeutumaan jyrkkää ja nokkosia kasvavaa rinnettä suoraan alaspäin suuntaan, jossa oletin oikean polun olevan. Tapasin kaksi miestä kunnostamassa sortunutta, yksinäistä kivitaloa. Saksalla tilanne selvisi ja totesin lopulta olevani 50 metrin päässä oikeasta reitistä. Kuusituntisen hankalan vaelluksen jälkeen saavuin Malen kylään (1200 m:ssä). Sieltä löytyi siisti pieni majatalo Locanda Maria, jossa yövyin.
Sain kuulla, etä kaikki vuorilla olevat refugiot ovat vielä kiinni, joten ei ollut aihetta pitää kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta. Päätinkin lähteä vaeltelemaan kylästä kylään. Ja mikäs näissä maisemissa olikaan kuljeskella. Mitään vierasta kieltä ei täällä kyllä osattu, koska täällä käy kuulemma enimmäkseen italialaisia turisteja. Mielenkiintoista oli pysähtyä eräässä pikkukylässä birratauolle kahden paikallisen miehen seuraan. Rinkkani herätti toki mielenkiintoa. Vaikka annoin ymmärtää, etten osaa italiaa ('Non capisco!' tai jotain sinne päin), ei se estänyt heitä puhumasta minulle entistä nopeammin ja äänekkäämmin. Olin heille tosi kehno juttukumppani!
Noin viisi tuntia kuljettuani saavuin Cavargnan kylään (1071 m). Pitkin matkaa riitti taloissa ja pihoissa katselemista ja ihailemista. Locanda Miravallesta löytyi vuodepaikka (olin sen ainoa vieras). Sen ravintolasali tuntui samalla olevan perheen olohuone vauvan syöttämisineen, ompeluksineen ym. Varasin huoneen kahdeksi yöksi.
Entisten trokarien jalanjäljillä
Kauniissa aurinkoisessa ilmassa lähdin aamulla tavoittelemaan M. Garzirolaa (2116 m). Reitin löytäminen avoniityllä tuotti vaikeuksia, mutta onneksi lähdin seuraamaan Passo S. Lucion reittiä, joka lopulta johti sveitsiläiselle rifugio Capanna'lle ja sen vieressä sijaitsevalle, 15. vuosisadalta peräisin olevalle pienelle S. Lucion kirkolle. Koska olin Sveitsin puolella, halusin tietenkin tulkita tämän rifugion raja-asemaksi, joten sen leima iskettiin minun passiini emännän lievästä vastustuksesta huolimatta.
Valtakuntien rajaa seurasin M. Garzirolalle. Rajalla oli paljon jäänteitä vanhasta piikkilanka-aidasta, joka esitteiden mukaan oli aikoinaan pystytetty salakuljettajia varten. M. Stabbiellolle en noussut, koska halusin ehtiä majapaikkaan ennen pimeän tuloa.
Takaisin kohti lentokenttää
Toinen aamu tässä kylässä valkeni varsin pilvisenä. Lähdin laskeutumaan kohti Porlezzan kylää. Olipa erikoista kulkea villien töyhtöangervojen reunustamaa tietä pitkin. Porlezzan leirintäalueelle ehdin neljässä tunnissa todetakseni vain, ettei siellä ollut sijaa teltattomalle kulkijalle. Päätin palata bussilla Menaggioon. Juuri ennen bussin saapumista repesi taivas aivan hurjan rajuna sateena. Sateessa juoksin myös Menaggiossa kohti nuorisomajaa, josta onneksi löytyi vielä yksi vapaa miesvuode. Iltaa oli kiva istua USA:n Seattlesta kotoisin olevan opettaja-sairaanhoitaja -pariskunnan kanssa ja muistella mm. muutaman vuoden takaista Seattlen välilaskua ja Alaskan vaellustani.
Varsinainen vaellukseni päättyi tähän. Palasin bussilla Comoon, jossa tutustuin laivan kyydissä vielä Como-järven näkymiin. Kaupunkikierroksella tuli tietenkin myös käytyä. Brunateen nousin köysijunalla ja menin yöksi 1800-luvun lopulta peräisin olevaan Baita Bondellaan. Lähihuipulla (M. Boletta, 1236 m) täytyi tietenkin pistäytyä. Täysikuu ja koko alapuolella oleva laakso kaukaisuudessa siintävine Milanon silhuetteineen oli upea nähtävyys huoneen ikkunasta. Yhden yön nukuin Comon Youth Hostels'issa. Lentokentälle palatessani tutustuin tietenkin Milanon nähtävyyksiin, etenkin sen upeaan Duomoon.
Tämän vaelluksen opetukset
Tämä reissu osoitti, että etukäteen kannattaa selvittää, millainen on majoitustilanne sillä seudulla ja sinä aikana, kun on suunnitellut vaelluksensa. Reissu osoitti myös sen, että jos sairaus tms. aiheuttaa joidenkin ryhmäläisten matkan keskeytymisen, voi/-vat jäljellejäävä/-vät jatkaa matkaansa, jos sairastuneet pystyvät palaamaan itsekseen kotiin ja jos yksin jäänyt pystyy jatkamaan matkaa yksikseen. Kaikkien ei tarvitse toki keskeyttää matkaansa edes vaelluksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti