tiistai 4. maaliskuuta 2008

TSEKISSÄ JA VÄHÄN PUOLASSAKIN

PIKKUVAELLUKSIA ERI PUOLILLA TSEKKIÄ JA VÄHÄN PUOLASSAKIN

Tsekinmaalla on paljon mielenkiintoista nähtävää. Pitkillä vaelluksilla en siellä ole ollut, muta kylläkin muutaman päivän patikointeja eri puolilla.


BÖHMERWALDISSA - Saksan rajalla
Ajaessamme vuonna 2000 Itävallasta Tsekkiin tarttui eräästä turisti-infosta mukaan Miloslav Martan'in kirja Böhmerwald. Se esittelee 50 erilaista vaellusreittiä Böhmerwaldin alueella, joista kolme on Saksan puolella rajaa Muutamia niistä on tullut kierrettyä. Lähtöpaikkojamme olivat Zelezna Ruda ja Vyssi Brod. Molemmat alueet soveltuvat hyvin automatkan pysähdyspaikoiksi

Zelezna Ruda (http://www.jiznicechy.org/en/index.php?path=mest/zelruda.htm) sijaitsee Saksan rajalla Pilsenistä Klatovin kautta Passauhun kulkevan maantien (E53) varressa. Tämä alue on saksalaisten keskuudessa ilmeisen suosittua sekä kesä- että talvilomailuun. Zelezna Rudan lähimetsissä on kirjassa esitelty neljä hyvin merkittyä vaellusreittiä, joita voi halunsa mukaan yhdistellä ja muokkailla. Kaikki reitit alkavat ja päättyvät tähän pikkukaupunkiin, joten sieltä käsin voi hyvin suorittaa ”päivänkakkararetkiä”. Reitit on merkitty hyvin ja niillä on hyvä kulkea. Niiden varrella saattaa nähdä tuhoutuneita jäänteitä seudun vanhasta rauta- ja lasiteollisuudesta. Tsekin puolen korkein vuori on Panzir (1214 m), jonka huipulta olevat näkymät palkitsevat sinne kiipeämisen tai istumahissillä nousun. Aivan rajalla on hieman korkeampi huippu, Velky Ostry (1280 m), jonne myös löytyy vaellusreitti.

Vyssi Brod (www.ckrumlov.cz/uk/region/obce/i_vysbro.htm) sijaitsee Tsekin eteläkolkassa Itävallan Linzistä Ceske Budojevice'en ja edelleen Prahaan kulkevan maantien (E55) tuntumassa. Tämä pieni rajakaupunki soveltuu myös erinomaisesti pieneksi automatkan levähdyspaikaksi. Siellä on muutama hyvin merkitty ja mielenkiintoinen reitti. On aika hienoa kulkea kauniissa luonnossa Vltava -joen rannalla. Reittien varrella pääsee näkemään myös Paholaisseinämäksi kutsutun, mahtavista graniittilohkareista muodostuneen louhikkorinteen. Kaupungissa sijaitseva, 1300-luvulta peräisin oleva luostari lienee aiheuttanut sen, että suosituin vaelluspolku on paikallinen lyhyt, mutta vanhoine Kristuksen kärsimystietä kuvaavine patsaineen (14 patsasta) vaikuttava pyhiinvaellusreitti keskustasta pieneen Maria Rast am Steinin kappeliin.


CESKY RAJ ( http://travel-europe.kenax.cz/country-links/Czech-Republic/bohemian-paradise.html tai www.cesky-raj.info )
Tämä mahtavan upea kansallispuisto, jota kutsutaan myös Böömin paratiisiksi, sijaitsee vastakkaisella puolella Tsekkiä Prahasta koilliseen suuntautuvan E65-tien tuntumassa lähellä Turnovin kaupunkia. Suomalaisittain tätä aluetta voi ehdottomasti kutsua upeaksi, sillä meiltä ei tällaisia kalliomuodostelmia löydy. Kahden-kolmen miljoonan vuoden takaisten tapahtumien seurauksena meidän nähtävinämme on nyt huiman korkeita, mielikuvitusta vilkastuttavia hiekkakivivuoria. Niissä voi nähdä vaikka millaisia hahmoja. Puolan suunnasta alueelle pääsee Wroclavista Prahaan suuntautuvaa tietä E65 pitkin.


KUDOWA ZDROJ YMPÄRISTÖINEEN (mm. http://www.pl-info.net/poland/health-spas/kudowa-zdroj.html)
Ilman muuta autolla pistäytymisen arvoinen on Tsekin ja Puolan rajalla sijaitseva pieni puolalainen kaupunki Kudowa Zdroj. Se on kaunis, vanha saksalaisperäinen kylpyläkaupunki (zdroj = saksan bad), jonne pääsee tietä E67 Wroclawista Klodzkon kautta ajaen tai sitten samaa tietä Prahasta Hradec Kraloven kautta ajaen. Kudovan keskustasta kymmenkunta kilometriä pohjoiseen sijaitsee Pöytävuoriin kuluva Szczeliniec Wielkin ja Bledne Skalyn alue (http://pictures.polandforall.com/szczeliniec-wielki.html) lukemattominen mielenkiintoisine hiekkakivimuodostelmineen. Niiden keskellä, ajoittain hyvinkin kapeissa ja kiemuraisissa sokkeloissa, mutta turvalliseksi merkityllä reitillä kulkeminen on kivaa seikkailua aikuisillekin. Siellä kiemurtelu on kyllä jatkuvaa hämmästelyä ja ihmettelyä.


NACHOD (www.mestonachod.cz/en/)
Kudowan tsekkiläinen naapurikaupunki sijaitsee vain 10 km:n päässä. Täältä muutama kymmenen kilometriä pohjoiseen Hronovin ja Police nad Metujin kautta kulkevaa sivutietä pitkin sijaitsee Teplice nad Metuji'ssa kaksi ainakin yhtä mykistyttävää luontokohdetta Teplicke skalni mesto ja Adrspasske skalni mesto (www.adrspach.cz/skaly/). Viimeistään nämä kaksi kivikaupunkia, etenkin Adrspasske'n nähtyämme tuntui meistä vaimon kanssa siltä, ettei USA:n Grand Canyonia kannatakaan lähteä katsomaan. Erimuotoisille kivimuodostelmille oli annettu täälläkin kivoja nimiä. Autolla ei tarvitse olla liikkeellä nämä alueet nädäkseen, sillä Teplice nad Metujiin pääsee Prahasta kahdella junalla, ensin Nachodiin ja sieltä Teplice nad Metujiin.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2008

ALPEILLA KARWENDEL-VUORISTOSSA

ALPPIVAELLUKSIA TIROLISSA KARWENDEL-VUORISTOSSA

SAAPUMINEN
Itävaltalainen Karwendel-vuoristo (Karwendelgebirge) soveltuu hyvin suomalaisten vaeltajien alppivaelluskohteeksi helpon saavutettavuutensa, mutta myös vaihtelevien vaellusreittiensä vuoksi. Alueen karttana suosittelen Kompass'in vaelluskarttaa (Kompass 26 Karwendelgebirge, 1:50 000, www.kompass.at). Siinä on reitit merkitty erittäin hyvin ja luotettavasti. Jos haluaisi määritellä vuoriston sijainnin, käynee se helpoimmin mainitsemalla, että sitä ”rajoittavat” lännessä tunnettu talviurheilukaupunki Seefeld ja etelässä yhtä tunnettu Innsbruck.

Varhainen aamulento Saksaan Muencheniin, lentokentältä metrolla päärautatieasemalle (Muenchen hbf), josta sitten junalla Itävallan puolelle Seefeldiin (Seefeld in Tirol). Junien aikataulut löytyvät osoitteesta www.db.de . Tarkoitus on mennä ensimmäiseksi yöksi Nördlinger Huettelle.

Käytän seuraavassa kämppä-sanaa, vaikka nämä vuoristomajat eivät suinkaan ole lappimaisia autiokämppiä, vaan tasokkaita majataloja, joissa on henkilökunta ja joista saa ruokaa, juomaa ja majoituksen. Vuodepaikkoina on kaksi mahdollisuutta. Voi varata Bett'in eli yhden vuoteen huoneesta, jossa saattaa olla neljäkin kerrossänkyä tai Lager'in, joka on yksi paikka isolla, jopa 20-30 hengen laverilla yleensä talon ullakolla. Ne ovat toki erihintaiset. Kämpillä kaikki maksaa, joten rahaa on varattava mukaan. Pankkikortit eivät siellä kelpaa.

Seefeldissä (1180 metrissä) ehtii käydä pikaisesti syömässä ennen viimeisen rinnejunan lähtöä. Mutta ruokailu ei ole ihan välttämätöntä, sillä kämpällä on saatavissa ruokaa ja juotavaa. Näin toimien ei tarvitse jäädä kaupunkiin yöksi, vaan voi heti mennä nauttimaan vuoristomaisemista ja auringonlaskusta ensimmäiselle kämpälle, (Nördlinger Huette). Rinnejunalla (Standseilbahn) noustaan Rosshuettelle, josta kaapelihissillä (Härmelekopfbahn) Härmeler'iin. Sieltä alkaa lyhyt, mutta kyllä jo ilmoja puhalluttava vaellus ensimmäiselle yöpaikalle, Nördlinger Huettelle (2239 metrissä)

Jos ei halua käyttää hissiä, voi kämpälle Seefeldistä kiivetäkin, mutta sinne ehtiminen ennen pimeäntuloa on kyseenalaista. Ainakin nousu on näin ensimmäisenä velluskoitoksena erittäin vaativa. Kerran istuskelin kämpän terassilla oluttuoppi edessä ja suorastaan säälin niitä kahta, jotka isot rinkat selässä kapusivat rinnettä ylös. Kuulaassa illassa heidän jutustelunsa kuului ylös selvästi. Puheessa toistuivat usein donnerwetterit ja vastaavat saksankieliset ilmaisut.

Viikonvaihteessa tätä saapumista ei kesällä kannata tehdä ilman vuodepaikan ennakkovarausta, koska paikallisen tavan mukaan ihmiset nousevat lähiseuduilta kämpille viettämään viikonvaihdetta, niinkuin me menemme mökille. Vuodepaikan varaus kannattaa tehdä etukäteen, vaikka vaeltaisi yksinkin. Kämpissä on hyvät sängyt ja lämpimät peitot, mutta lakanoita ei ole. Mukaan pitää varata oma lakanapussi tai ostaa kämpältä sikäläiset kätevät Alppiyhdistyksen pussit. Ennakkovaraus on ehdottoman tärkeää, jos kulkee täällä usean hengen ryhmänä. Mutta kerran jouduin yksin kulkiessanikin palaamaan seuraavalta kämpältä takaisin, kun se oli ihan täynnä. Ruokailuhuoneen penkeille tai lattialle näissä kämpissä ei yövytetä.

Kesäkuun alkupuoli ei ole parasta aikaa alppivaellukseen, koska osa reiteistä saattaa olla lumien vuoksi kulkukelvottomia. Lokakuussakin kämpät ovat vielä yleensä auki, joskin aukiolo kannattaa varmistaa etukäteen.

Olen koonnut tähän tarinaan muistoja useilta yksin tai pienen ystäväryhmän kanssa suoritetuilta vaelluksilta. Tässä esitelty vaellusketju (Seefeld-Nördlinger Huette-Neue Margdeburger huette-Berghotel Seegrube-Pfeishuette-Absam tai Innsbruck) kestää tässä tahdissa kulkien viikon verran. Teksti oli hankala laatia ja sitä on varmasti vielä hankalampi lukea ilman karttaa. Toivottavasti se kuitenkin avaa tässä vuoristossa vaeltamisen kuvioita sen verran, että hankit kartan ja syvennyt sen kanssa sitten tekstiin ja suunnitteluun tarkemmin.

NÖRDLINGER HUETTE (www.noerdlingerhuette.at)
Hissiltä kantamukset selässä käveleminen tuntuu reissun ensimmäisenä vaellussuorituksena ihan kelpo ponnistukselta. Nousua hissin päätepisteestä (noin 2050 m) tulee noin 200 metriä. Puhallustarpeen aiheuttaa se, että nyt ollaan jo yli kahden kilometrin korkeudessa eli huomattavasti kotipihaa korkeammalla, joten happivaje tuntuu.

Ei ole lainkaan harvinaista, että hissistä noustessa on polun alku jäässä jopa heinäkuun lopulla. Siitä eteenpäinkin on polussa jäisiä kohtia, joten varovaisuus on paikallaan, jotta ei liukastu suhteellisen jyrkkänä laskeutuvaan rinteeseen. Jo tässä vaiheessa tuntuvat sauvat erinomaiselta lisävarustukselta.

Kaikkia alppikämppiä koskee sama sääntö, että vaelluskengät jätetään heti ulko-oven sisäpuolelle ja jalkaan pannaan rinkasta sisäkengät. Ilmoittautuminen suoritetaan isännälle/emännälle heti ensimmäisenä toimenpiteenä.

Itselleni juuri tämä kämppä oli ensimmäinen ja tosi myönteinen kosketus itävaltalaiseen alppikulttuuriin. Sen sisustus tuo heti mielikuvan vanhasta alppiseudun vaellusperinteestä kaiverruksineen, jyhkeine kalusteineen, avotakkoineen jne.

Yleensä olen/olemme vielä ennen iltapimeää suorittanut/neet reissun ensimmäisen huiputuksen. Kämpän vieressä oleva Reitherspitze (2373 m) suorastaan houkuttelee pienelle valloitusretkelle.

Huiputuskeikan jälkeen ja muutenkin tässä vaiheessa tekee mieli peseytyä. Talossa on WC:t ja suihkuhuoneet, mutta lämmintä vettä ei raanoista tule. On kyllä ensteks' karmein kokemus mennä melkein jäiseen suihkuun vaikkapa pesemään tukkaansa. Tuntuu ihan siltä kuin pää halkeaisi.

Kun kotoa on lähtenyt jo aamuyöllä, ei liene mikään ihme, että uni tulee silmään ilman odotuksia, vaikka huoneessa saattaa olla outojakin nukkujia.

SOLSTEINHAUSILLE (www.solsteinhaus.at)
Nördlinger Huettella yöpyminen on mahdollista, vaikka ei aikoisikaan jatkaa vaellusta eteenpäin. Paluun Seefeldiin voi tehdä joko samalla hissillä kuin tullessa tai sitten kävelemällä rinnettä alaspäin
Reither Jochalm'ille (1505 m) ja sieltä edelleen esim. Höhenwegiä pitkin.

Solsteinhaus on luontevasti seuraava kämppä vaelluksella. Heti alkuun Nördlinger Huetten takana reitti taittuu jyrkkään rinteeseen. Polku kulkee reilun puolen metrin levyisenä, varovaisuutta vaativana reittinä vuoren kyljessä. Pahimpiin paikkoihin on pultattu vaijeria, josta voi kulkiessa pitää kiinni. Viimeistään näillä tienoilla koetellaan kulkijan korkeanpaikankammoisuus. Vaijerit antavat kuitenkin ihan riittävän turvan kulkijalle.

Jonkun matkan päästä tullaan Ursprungsattelille, jossa voi valita jatkoreitin:

- Vasemmalle kääntyy reitti no 17 jatkuen myöhemmin reittinä no 74 Eppzirler Scharte'lle ja edelleen reittinä 211 jo silloin etäisyydessä näkyvälle Solsteinhausille. Viimeiset sadat metrit Schartelle ovat tiukkaa sik-sak- nousua sepelirinteessä, jossa viimeistään ilmoille purkautuvat porukan hurjimmatkin herjat. Tämä reitti on huomattavasti helpommin kuljettava, kuin seuraavassa esiteltävä vaihtoehto. Tältä reitiltä voi halutessaan suunnistautua kohti rautatien varrella sijaitsevia Giessenbach'ia ja Scharnitz'ia (reitti no 74).

- Oikealle kääntyy Freiung-Höhenweg (reitti no 211), jonka luonteesta kertoo jo polunhaarassa oleva varoituskyltti, jonka mukaan sinne kääntyjillä täytyy olla kokemusta alppivaelluksesta (”Nur fuer geuebte”). Se reitti on todella fyysisesti vaativa, paikoin kieltämättä vaarallinenkin, jos kulkee huolimattomasti. Mutta mielenkiinnottomaksi sitä reittiä ei voi syyttää. Vaijereita on taas pahimmissa paikoissa. Viimeinen louhikkorinne ennen Solsteinhausia on sama, jota pitkin laskeudutaan myös tuota toista kautta tulevalta reitiltä.

Solsteinhausille tullessa tuntuu todella hyvältä heittää vaelluskengät kuivahtamaan talon seinustalle ja tilata isot tuopit jotain juotavaa, sillä takana on tosi kova vaelluspäivä (jopa 10 tuntia).

Juuri tässä vaiheessa, toista kymmentä vuotta sitten, kun olin illan suussa saapunut tänne yksin Freiung-Höhenwegiltä, kuulin, ettei talossa ole yhtään vapaata vuodetta tai lageria. Sitten vaan soitto Nördlinger Huettelle, josta sain varattua vuodepaikan. Terassilla istuskelijat säälivät minua, koska he osasivat tulkita pilvien viestistä, että tulossa on paha sää. Ei auttanut muu kuin palata takaisin, nyt kuitenkin tuota helpompaa reittiä pitkin. Sää muuttui jo ennen Eppzirler Schartea sumuiseksi, mutta reitin merkinnät olivat vielä jotenkuten näkyvissä. Myöhemmin sumu sakeni niin pahaksi, että merkkejä tai mitään maisemia ei enää näkynyt. Kivien jäkälän kuluneisuudesta täytyi päätellä, missä polku oli. Lopulta ainoa keino löytää Nördlinger Huettelle menevä hyvä polku oli nousta summa mutikassa ja takana oleva matka arvioiden rinnettä ylöspäin toivossa löytää Ursprungsattel. Melkoisen etsinnän jälkeen sen löysinkin. Helpotus oli melkoinen, koska siitä eteenpäin ei tarvinnut löytää merkkejä. Mutta sää muuttui karmeaksi. Näkyvyyttä ei ollut lainkaan, myöskin polku häipyi näkyvistä. Ukkonen jyrisi kallioseinämissä ja salamat valaisivat sumua. Polku muuttui reiluksi puroksi. Lopulta oli pakko mennä kallionkoloon suojaan odottelemaan pahimman myräkän menoa ohi. Nyrkin kokoiset kivet kolisivat pitkin polkua. Lopulta sade hellitti hieman ja pääsin aikanaan perille Huettelle. Tuntui muuten huojentavalta päästä pois siitä myräkästä. Sen koommin en ole lähtenyt vuoristovaelluksille ilman yösijan ennakkovarausta!

Kerran tulin Solsteinhausille kuuden ystävän kanssa ja oli todella miellyttävää, kun meille oli joa varattu oma pöytä ravintolasta. Siinä sitten syötiin, juotiin ja pelattiin korttia niin kauan kuin uni alkoi lupsahdutella silmiä.

MIHIN TÄÄLTÄ?
Matkan jatkamiseen Solsteinhausilta on useita mahdollisuuksia. On mahdollista lähteä takaisin ”sivistyksen” pariin kävelemällä huoltotietä pitkin kohti Hochzirliä (maantie ja rautatieasema), mennä Möslalmin suuntaan ja sieltä sieltä Scharnitziin tai Pfeishuettelle, mennä Möslalmin suuntaan ja Gipfelstuermerwegiä Frau Hitt Sattelin yli Berghotel Seegrubelle tai vaeltaa Neue Magdeburgerhuettelle.

- Hochzirliin on helppo kulkea alamäkeen soratietä pitkin. Luulisi, että Solsteinhausille olisi helppo tulla autolla, mutta se ei ole sallittua. Mikään ei tietenkään estä tulemasta tänne kävellen rautatieasemalta tai jättämällä auto johonkin kylässä.

- Matkaa voi jatkaa Möslalmin suuntaan tai tehdä sinne päiväkeikka ilman kantamuksia. Möslalm on kesäisin toiminnassa oleva karjatalo, jossa hoidetaan isoa lehmälaumaa ja jossa on meijeri ja juustola. Tätä kirjoittaessani huomasin, että siellä on jopa mahdollisuus yöpyä yhteismajoituksessa (30 yösijaa). Tämän lisäksi siellä on mahdollisuus ruokailla. Monet ihmiset mm. Scharnitzista tulevatkin tänne viikonvaihteessa kävellen tai pyöräillen syömään tai ostamaan juustoa ja maitoa. Sieltä voi taivalta jatkaa hyvää tietä pitkin myös Pfeishuetten kämpälle.

- Gipfelstuermerwegiä pitkin Berghotel Seegrubelle (www.hoehenweg-karwendelwest.at/huetten/berghotelseegrube.htm) vaellustaan jatkava saa varautua vaativaan reittiin. Lumien sulettua rinteestä saattavat polku ja sen merkit olla hukassa ja matkaa on tehtävä itse kovaan sorarinteeseen jalanjälkiä kengillä hakaten. Viimeistään Frau Hitt Sattelin alapuolella oleva kivikkorinne (Frau Hitt Kar) on hankala. Siinä saattaa olla paljon lunta vielä heinäkuun loppupuolellakin, joten nousu jyrkkää lumirinnettä pitkin voi olla vaarallista ja yksin kulkevalle tosi raskasta, kun jalanjäljet pitää takoa myös kovaan lumeen. Ilman kunnon askelmia voisi seurauksena olla hengenvaarallinen liukuminen rinnettä alas. Satulan jälkeen kulku helpottuu ja vuoristohotelli on helppo saavuttaa. Kerran tulin sinne ystävien kanssa illan suussa. Vaikka majoitus oli varattu, ei sisällä sattumalta ollut nainen tiennyt meistä mitään, mutta päästi meidät sisään ja valmisti jopa ruokaakin.

NEUE MAGDEBURGERHUETTELLE (www.zirl.at/magdeburger-huette)
Itselleni mieluisin jatko on vaellus aluksi kaunista, vuoristomäntyjen reunustamaa etelärinnettä pitkin
Neue Magdeburgerhuette'lle. Huettelle vaellus kestää vain muutaman tunnin, joten ennen sinne lähtemistä on mahdollista ja ihan suositeltavaakin käydä läheisellä Grosser Solstein-huipulla. Kesken Huettelle vaeltamisen tullaan todella vaikeaan kohtaan, jossa on vaijeriin turvautuen kavuttava jyrkkä kivikkorinne alas. Siinä ei kannatta kiirehtiä ja on aiheellista auttaa mukana kulkevia vaikkapa rinkan kantamisessa. Sen esteen jälkeen matka jatkuu vaihtelevana ja pian jopa toivoo patikoinnin jo päättyvän. Lopulta saavutaan huetten pihanpiiriin ja ohitetaan sen pieni, sympaattinen perhekappeli.

Seuraavana aamuna täältä voi halutessaan lähteä kohti Hochzirliä tai jatkaa vaellusta kohti Innsbruckin Hungerburgia.

Vaellus Hungerburgiin on helppoa kulkemista metsäpolkua pitkin. Vaikeutena on vain se, että onnistuu pysymään reitillä, joka on aika huonosti maastoon merkitty. Korkeuskäyrää kulkien ei paljon mene harhaan. Pahasta eksymisestä ei olekaan pelkoa, sillä oikealla näkyy koko ajan Innsbruckin lentokenttä ja rakennuksia. Jos onnistuu kulkemaan reittiä no 220, saavuttaa jossain vaiheessa pienen ruokapaikan, Rauschbrunnerin, jonka pihassa voi ainakin levähtää ja täyttää juomapullonsa seinustalla virtaavasta olevasta vesiputkesta.

Täältä reitti jatkuu hyvää soratietä pitkin aluksi pieneen metsäkappeliin Höttinger Bildiin ja sieltä kohti Hungerburgia, josta pääsee kaapelihissillä Berghotell Seegrubelle. Hissi ei kuitenkaan ole liikenteessä kovin myöhään, joten jos on tarve nousta Berghotell Seegrubelle, niin matkalla on saanut pitää kiirettä. Kerran saavuimme ryhmän kanssa tähän liian myöhään, joten etsimme ja löysimmekin yösijan eräästä Hungerburgin majapaikasta.

Nyt olisi mahdollisuus halutessa laskeutua Innsbruckiin ja lähteä sieltä kotiin. Me jatkoimme aamulla matkaa hissillä ylös Hafelekarin vuoristoasemalle (2269 metrissä). Sitä ennen oli ihan pakko :-) käydä Berghotell Seegrubessa syömässä jättiläisannokset jäätelöä.

PFEISHUETTELLE (www.pfeishuette.at)
Hafelekarilla voi halutessaan viivähtää sen verran, että ehtii ihastella vanhaa kivenlohkareista rakennettua majaa tai käydä kauhistelemassa Innsbrucker Klettersteigille nousevia rautatikkaita. Pfeishuettelle (1920 metrissä) matka jatkuu aluksi Hermann-Buhl-Wegiä ja sen jatkeena Goethewegiä pitkin. Reitin numero on 219.

Kerran kuljin reittiä yksin ensimmäisenä öisen lumisateen jälkeen. Siinä sai olla tarkkana, että pysyi polulla, koska kaikki ympärillä oli sileän valkoista. Kerran taas tällä samalla reitillä oli niin paljon vuohen sontaa, että nimesimme reitin Goethewegin asemesta Paskawegiksi. Tällä reitillä saa heinäkuun lopussakin varautua joissain paikoin suorastaan kahlaamaan lumessa. Pfeishuette näkyy jo kaukaa, joten helposti sortuu kulkemaan viimeiset kilometrit liian rivakasti ja unohtaa lähiluonnon ihailemisen. Polun varrella kasvaa nimittäin paljon tummansinisiä katkeroita (Enzian) ja muita alppikukkia.

Pfeishuette sijaitsee pitkän laakson perukalla. Sen ympärillä kohoavat upeat vuoret ja tunnelma sisällä on kivan letkeää. Yhdellä matkalla siellä ollessani oli huetteä pitävällä perheellä pieni sylivauva, jonka hoito oli junailtu niin, että vauva oli vuoron perään eri asiakkaiden sylissä ja hoidettavana. Mielellään sitä hoitikin, että äitinsä ja isänsä saivat aikaa valmistaa nälkäisille asiakkaille ruokaa.

Kaikkien näiden huettejen ongelma on lämmityksen puuttuminen, joten sadekelin jälkeen on vaatteiden kuivatus jossain huoneessa olevan takkatulen varassa. Kerran saavuin yksin vaeltaessani tälle kämpälle niin, ettei siellä sattunut olemaan sisällä ketään henkilökuntaa. Räntäsade oli kastellut minut nahkaa myöten. Tyhjää taloa kierrellessäni huomasin, että baarin penkin alla oli patteri lämpimänä. Levitin vaatteeni sen päälle ja oikaisin itse penkille, johon nukahdin. Heräsin vasta isäntäväen saapuessa ja ihmetellessä uutta asukasta. Onneksi talosta löytyi tyhjä sänky.

ALUKSI STEMPELJOCHILLE
Luonteva vaelluksen jatkaminen on suunnata ensin helppoa polkua pitkin
Stempeljoch'ille (2215 metrissä), jyrkän lumirinteen yläosaan. Viimeistään siinä on aiheellista ratkaista, mihin jatkaa matkaansa. Yksi mahdollisuus on mennä Wilde-Bande-Steigia (no 222 ja 223) Hallerangerhaus'ille tai reittiä no 221 Herrenhäuser'in kautta Absamin kylään tai Hall in Tirolin kaupunkiin.

HALLERANGERHAUS'ILLE (www.hallerangerhaus.at)
Jäätikkö/lumirinteeseen täytyy taas suhtautua varovaisella kunnioituksella, jotta ei lähde luisumaan sitä pitkin jossain alhaalla olevaan kivikkoon. Wilde-Bande-Steig on tavanomaisen haastava kivikkoreitti. Mielenkiintoisinta siinä on eräässä kohdassa kallioon hakatut rautatapit, joita pitkin pitää kävellä pieni matka yli alla kuohuvan veden.

Hallerangerhaus (1768 metrissä) sijaitsee taas pitkän laakson päässä. Laakson toisessa päässä on Scharnitzin kaupunki. Mielenkiintoista on todeta, etta talon lähellä virtaava puro on Tonavan sivujoen Isarin alkulähteitä. Täältä on siis mahdollista jatkaa vaellusta Scharnitziin tai kohti pohjoista korkean vuoriston takana olevalle Karwendelhausille tai sitten palaamalla takaisinpäin reitille 222 ja sitä pitkin Bettelwurfhuettelle tai laaksoreittiä 223 Herrenhäuserille ja edelleen Absamiin.

HERRENHÄUSERILLE JA SIELTÄ INN-JOEN LAAKSON KYLIIN
Osa tästä, ennen mahtavasta suolakaivospomojen rakennuksesta tuhoutui lumivyöryssä 1999, joten se on siitä lähtien ollut käyttämättömänä. Muutama vuosi sitä ennen tulin tänne reittiä 221 pitkin ja majoituin.

Kun olin syömässä, näin vastakkaisella rinteellä heiluvan jotain punaista. Kiikarilla katsoessani näin siellä miehen harjaamassa katuharjalla kalliota!? Söin kiireesti ja lähdin katsomaan, mistä on kysymys. Siellä oli yksinäinen todella mies harjaamassa kalliolta irtokiviä pois, koska hän oli tulossa seuraavana päivänä oppilasryhmän kanssa sinne kiipeilyharjoituksiin. Sain luvan tulla mukaan. Aamulla meninkin samaan paikkaan ja siellä oli luokallinen ala-aste-ikäisiä oppilaita kiipeilemässä köysillä. Olipa mielenkiintoista seurata tätä opetusta. Sain siitä lisävahvistusta omalle kiipeilyopetukselle omassa koulussani.

Herrenhäuserin pihassa on pieni kappeli, jossa kaikesta päätellen vieläkin suoritetaan hartaustoimintaa. Kappelin kyljessä on aina avoinna oleva suojahuone, jossa on ensiaputarvikkeita, vuodevaaatteita yms. hätätilanteessa tarpeellista tavaraa.

Herrenhäuserilta on luontevaa jatkaa matkaa kohti St. Magdalenan entistä luostaria, nykyistä ravintolaa. Luostarin kirkkoon on tullut tavakseni sytyttää yksi kynttilä vaellusteni muistoksi ja onnistumisten kiitokseksi. Jos hyvin sattuu, niin jonain heinäkuun sunnuntaina täällä saattaa olla menossa Fruehschoppen-konsertti, jossa saa melkein riittävästi kuunnella tirolilaista musiikkia.

Täältä matka jatkuu laakson kyliin. Yöpymispaikkaa voi hakea heti Eichat'ista, Absam'ista tai Hall in Tirol'ista tai sitten kauempaa Innsbruck'ista. Itselläni on hyviä kokemuksia perhemajoituksesta (Zimmer frei) Eichatissa ja voin suositella tätä tyypillistä sikäläistä majoittumistapaa. Siinä pääsee hyvin kosketuksiin paikallisen väestön ja karjankasvatuselinkeinon kanssa.

Kotimatkan voi aloittaa menemällä bussilla Innsbruckiin ja sieltä junalla kohti Muenchenia.