tiistai 4. marraskuuta 2008

KILIMANJAROLLE JA SAFARILLE

KILIMANJARON RINTEILLÄ JA TANSANIAN TASANGOILLA VUONNA 1994

ALUKSI

Kummallisela tavalla jotkut asiat alkavat askarruttaa takaraivossa ja vaatia lopulta ratkaisuja. Eräs tällainen ajatus oli lähteä joskus Kilimanjarolle, Afrikan korkeimmalle vuorelle. Ja lisäksi aikana, jolloin se ei ollut ihan tavallinen retkikohde suomalaisille.

Seuramatka ei kiinnostanut, ja kun sain vanhalta vaelluskaverilta mukaanlähtösuostumuksen marraskuun 1993 tienoilla, alkoi matkan intensiivinen suunnittelu, sillä ajateltu ajankohta oli jo kolmen kuukauden kuluttua helmi-maaliskuun vaihteessa. Nyt oli haalittava kokoon kaikki mahdollinen asiaan liittyvä infomateriaali. Erinomaisen Kilimanjaro-oppaan sain vaimon ja tuttavien avulla Saksasta. Lonely Planetin East Africa-kirja antoi riittäväntuntuisesti yleistietoa matkamme kohdealueesta, mutta ei mitään itse vaelluksesta.

Varsinaisen Kilin vaelluksen lisäksi halusimme kokea Afrikkaa muutenkin. Kokonaisajaksi päätimme kolme viikkoa, josta viikon verran kuluisi Kilimanjarolla, viikon verran Tansanian luonnonpuistoissa ja loppuaika vielä muuten matkoihin sekä Nairobiin, Arushaan ja Moshiin tutustumiseen. Hesarista sattui löytymään tarjouslento Helsinki-Lontoo-Nairobi (internet-yhteyksistä emme silloin vielä tienneet mitään). Lennon varattuamme alkoi matkan rakentaminen ajanjaksolle 19.2.-11.3.94.

Lähetystön ja muutamien tuttavien kautta sain tiedon luotettavasta tansanialaisesta matkanjärjestäjästä J.M.Tours'ista Arushassa (www.jmtours.co.tz). Yllättäen sen omisti suomalaissyntyinen entinen lähetystyöntekijä. Esitimme hänelle toivomukset pääpiirteittäin. Hänen firmastaan varasimme lopulta kiipeilyä varten oppaan sekä kaksi miestä, auton ja majoitukset neljään Tansanian kansallispuistoon (Lake Manyara, Ngorongoron kraatteri, Serengeti ja Tarangira) tehtävää safaria varten. Lisäksi esitimme toivomuksen voida mennä tutustumaan johonkin maasai-heimon kylään.

Kansallispuistojen kiertelyn suunnitteluun annoimme toimistolle vapaat kädet, mutta ilmoitimme, ettemme kaipaa mitään kunnon majoituksia vaan haluaisimme yöpyä mieluummin teltoissa.

Kaikki varaamiset ja sopimiset onnistuivat faksaamalla. Kirjeiden lähettelemiseen aikaa olisi ollutkin liian vähän. Nettiyhteyksistä ei vielä silloin ollut puhettakaan.

Kaikki tuntui erinomaisen hyvältä, kun saimme J.M.Toursilta vielä tiedon, että meitä on joku kuski (John nimeltään) vastassa Nairobin lentokentällä viedäkseen meidät hotelliin sekä että Nairobista pääsemme bussilla Tansanian puolelle Arushaan.

NAIROBISSA

Saavuimme Nairobiin illan jo pimetessä. John oli meitä vastassa. Oli omanlaisensa elämys yrittää keksiä mustasta vastaanottajien joukosta meitä odottava musta mies. Hän oli kuitenkin kirjoittanut ylhäällä pitämäänsä lappuun ihan riittävän oikeat sanat. Meille varattua huonetta ei enää ollutkaan vapaana, mutta Johnin avustuksella löysimme toisen hotellin. Iltapimeässä olisimme voineet ilman Johnia ollakin pienissä vaikeuksissa tässä meille täysin oudossa kaupungissa. John oli muuten mielenkiintoinen tyyyppi mm. siksi, että hän oli käynyt muutamia vuosia aikaisemmin seuraamassa Jyväskylän Suurajoja. Jos suunnitelmat toteutuvat oli hänen poikansa tulossa seuraavana vuonna opiskelemaan Tampereen yliopistoon.

Illalla erottuamme olimme sopineet Johnin kanssa, että hän tulee hakemaan meidät aamulla ja kierrättää eri puolilla Nairobia. Kävimme kansallismuseossa, joka oli mm. ihmisen kehityshistoriaan liittyvien löytöjen esittelyn vuoksi varsin mielenkiintoinen paikka. Suuren hautavajoaman reunalla saimme Johnilta tiukat nuhteet rynnättyämme autosta ulos ottamaan valokuvia, vaikka siinä oli lojumassa useita miehiä. Johnin mukaan he olisivat voineet ryöstää meidät ja hän ei olisi mahtanut asialle mitään. Slummialuetta katselimme vain kaukaa, mutta se oli ihan riittävästi. Karen Blixenin museoon eli hänen omakotitaloonsa oli tosi mielenkiintoista tutustua. Heti kotiin palattua teki mieli katsoa uudelleen Blixenistä kertova Minun Afrikkani-filmi.

Ajelun päätteeksi menimme varaamaan seuraavaksi aamuksi bussimatkan Arushaan. Aamulla selvisi Johnin kiinnostus asiaan, sillä hän ilmestyi pikkubussilla hotellille ennenkuin ehdimme lähteä sieltä em. bussille. Johnin pikkubussin kyydissä matkasimmekin lopulta Tansanian Arushaan.

SAFARILLA

Safaria varten meillä oli käytettävissä yksi jeeppi ja sille kuski Lucas sekä apumies Peter, joka yllätykseksemme osasi puhua suomea. Hän oli edellisenä päivänä palannut Kilimanjarolta, jossa -20 asteen pakkanen oli palelluttanut hänen nyt kesivät kasvonsa.

Ensimmäinen safarikohteemme oli Lake Manyaran luonnonpuisto (www.lakemanyara.com). Heti maastoon päästyämme huomasimme, että pitkä sateeton kausi tulee vaikeuttamaan sekä kasvinsyöjien että niitä syövien petojen näkemistä. Tiheissä puskissa oli runsaasti marakatteja ja paviaaneja. Avarammilla alueilla näkyi kirahveja, muutamia elefantteja, erilaisia antilooppeja, vesipuhveleita, virtahepoja, seeproja, marabu-haikaroita, pelikaaneja, flamingoja ja kaiken huipuksi yksi laiska leijona. Yövyimme Karatun kylässä eräässä vierasmajassa. Lähes täysikuu valaisi iltamaisemaa. Lämpötila oli +26 astetta. Itse asiassa tämän päivän aikana näimme paljon eläimiä vaikkakin niiden lukumäärä oli tavanomaista pienempi.

Safarin toisena päivänä suuntasimme matkamme Serengetiin (www.serengeti.org/), tähän ehkä Afrikan kuuluisimpaan kansallispuistoon. Matkalla poikkesimme Olduvai Gorgeen (http://en.wikipedia.org/wiki/Olduvai_Gorge). Sen museossa kerrottiin laajasti Leakyn tutkijapariskunnan näiltä seuduilta vuonna 1959 löytämästä noin 1,8 miljoonaa vuotta vanhasta ihmisen (Homo habilis) kallosta. Sieltä he olivat löytäneet myös ihmisen jalanjäljen 3,5 miljoonaa vuoden takaa. Koko matkan ajan näimme runsaasti erilaisia savannin eläimiä (Grant- ja Thompson-gaselleja, seeproja, gnu-antilooppeja, impala-antilooppeja, puhveleita, muutama Topi-antilooppi, hyeenoita ja yksi gepardikin).

Lucasin ja Peterin puheet kuivuuden pakoon ajamista eläimistä tuntuivat pitävän paikkansa, sillä Serengetissä ei näyttänyt olevan juurikaan eläimiä. Gnu-antilooppilaumat ja muut kasvissyöjät olivat siirtyneet paremmille apajamaille Keniaan, joten niitä syövät pedot myöskin. Tästä huolimatta Lucas ja Peter varoittelivat koko ajan meitä leijonista, mutta todella pelkäsivät niitä itsekin. Tästä tuli safariretkemme ensimmäinen telttayö. Illan pimetessä kysyimme oppailta heidän aseistuksestaan, ”kun niitä leijonia nyt on niin paljon”. Aseita heillä ei ollut, vaan sanoivat koko yön palavien öljylyhtyjen pitävän pedot loitolla. Telttaan kömpiessämme ei luotttamuksemme öljylamppuihin ollut kovin suuri, koska jo pienikin tuulenvire pystyi sammuttamaan ne iltapalaa syödessämme. Aamulla riitti katseltavaa, kun lähikalliolla asustava paviaanilauma liikkui tutkimassa paikkoja ruuan toivossa.

Ngorongoron kraatteri (mm. www.acacia.pp.fi/Tansania.htm) oli seuraava kohteemme. Telttapaikan haimme kraatterin reunalla sijaitsevalta vartioidulta leirintäalueelta. Vartijoilla oli reilusti kiväärit olallaan. Ne olivat tarpeelliset kraatterista nousevien eläinten varalta. Itse kraatteriin menimme seuraavana aamuna jeepeillä ja nähtävää riitti siellä asustavien maasaiden lisäksi. Täällä näimme ensimmäiset leijonat virkeinä, ison norsulauman, gepardeja, gnuita, lammikko täynnä virtahepoja ja ilmassa kaartelemassa isoja haukkoja. Kraatteri oli juuri niin mahtava kokemus kuin siitä kerrotaan. Ja siellä näkee varmuudella eläimiä, vaikka kuivuus olisikin ajanut ne muualta ruuan hakuun. Täällä vihantaa syötävää riittää. Erikoista oli nähdä, miten lähekkäin antiloopit ja pedot voivat elellä silloin, kun pedoilla ei ole ruoka-aika.

Viimeinen safarikohteemme Tarangiran luonnonsuojelualue (mm. http://en.wikipedia.org/wiki/Tarangire_National_Park) oli meidän matkallamme taas pettymys, koska kuivuus oli täältäkin ajanut eläimet muualle. Vain muutama pahkasika jossain möyrimässä. Saimme siis oikein hyvän kuvan siitä, millaista näillä seuduilla on silloin, kun uutisissa kerrotaan Afrikan kuivuudesta. Mahtavien apinanleipäpuiden ja makkarapuun näkeminen kuittasivat jotenkin eläinten poissaoloa.

MAASAIKYLÄÄN VIERAILULLE

Erikoistoivomuksemme tälle Afrikan matkalle lähdettäessä oli ollut päästä vierailemaan jossain maasaikylässä (http://en.wikipedia.org/wiki/Maasai). Onneksemme vierailu oli saatu meille järjestettyä. Kylä sijaitsi jossain Moshin suunnassa ja Kilimanjaron lentokentän takana. Odottelimme oppaamme kanssa eräässä kylässä meitä vastaan tulevaa maasailääkäriä. Hän oli kävellyt koko yön, noin 40 km, vain opastaakseen meidät kyläänsä, jonne ei ollut mitään kunnollista tietä! Vain jeeppikyyti pitkin savannin puskikoita.

Kylä oli yllätys. Siellä oli kiviset kirkko, sairaala ja lääkärin asunto. Avustuksia oli siis saatu. Muut rakennukset olivat perinteisiä savi- ja lantamajoja. Majoituimme lääkärin talon yhteen huoneeseen. Kaikesta päätellen valkoihoiset eivät olleet ihan tavallisia ihmisiä ainakaan tässä kylässä, koska lapset ensin pelkäsivät meitä ja sitten olivat kiinnostuneita etenkin meidän koskettelemisesta. Lopulta he olivat aina käsissämme kiinni, joten yksin emme kylän alueella kävelleet. Kyllä oli mielenkiintoista nähdä tämä uljas heimo arkiolossaan ja upeissa asuissaan. Kummallisten tansanialaisten sääntöjen mukaan maasait eivät saa liikkua kyliensä ulkopuolella omissa perinteisissä vaatteissaan.

Saapumispäivämme oli sunnuntai ja jumalanpalvelukseen osallistuminen kuului tietenkin asiaan. Seremonia oli outo, mutta mielenkiintoinen. Eräs jumalanpalveluksen osuus oli se, että lääkäri esitteli meidät kylälleen. Tämän jälkeen myös aikuiset kyläläiset uskaltautuivat lähellemme. Kirkonmenojen jälkeen kaikki kokoontuivat lähellä olevan ison puun alle. Siellä pidettiin huutokauppa, jossa myytiin kananmunia ja hedelmiä. Tulot menivät kolehtiin.

Erikoinen kokemus odotti meitä iltapäivällä, kun kuulimme, että kylällä on tanssijuhlat jossain lähitienoilla. Lääkärin toivomuksesta ja meidän vuoksemme juhla oli siirretty edellisviikosta tähän päivään. Kyläläiset ja me kokoonnuimme muutaman kilometrin päässä olevalle lehmäaitaukselle. Juhla koostui ryhmittäin toteutetusta, maasaille tyypillisestä hyppytanssista. Naiset erikseen ja miehet erikseen omina ryhminään. ”Musiikki” muodostui erikoisista rytmikkäistä kurkkuäänistä. Instrumentteja ei ollut käytössä. Aidon tanssijuhlan näkeminen ja ikäänkuin siinä itse mukana oleminen oli todella hieno elämys. Aivan muuta kuin Nairobissa näkemämme turistiesitys.

Tutustuimme myös kylän moderniin sairaalaan, jossa ei kylläkään ollut yhtään potilasta. Heille luovuttamamme tarvikkeet ja vielä ennen paluulentoa lähettämämme ensiapulaukkujemme sisällöt lisäsivät sairaalan perusvaraston moninkertaiseksi! Kävimme tutustumassa myös kylän kouluun. Vein heille terveisinä oman kouluni oppilaiden piirustuksia.

KILIMANJAROLLE

Matkamme lopullinen tavoite oli jo lähellä. Yövyttyämme Moshissa lähdimme meitä hakemaan tulleen autokuskin opastamina kohti Marangun kylää ja Kilimanjaron puiston porttia, jossa kiipeilyoppaamme Stephen oli odottelemassa. Stephen valitsi isohkosta miesjoukosta, välillä jopa nyrkkejään käyttäen, meille riittävän kantajamäärän ja sitten lähdettiin matkaan. Kantajat heittivät rinkkamme päänsä päälle, vaikka neuvoimmekin heille, kuinka niitä kannetaan. Stephenin ”pole, pole” (”hitaasti, hitaasti”)-komento tuli seuraavien päivien aikana meille hyvin tutuksi.

Ensimmäisen yön vietimme Mandara hut'illa. Sinne saavuttuamme meidät täysin kastellut sade oli loppunut ja saimme ripustettua vaatteitamme majojen katoille kuivumaan. Norjalaisten rakentamat majat olivat siistit ja muutenkin hyvät. Pimeässä illassa katolla olevat aurinkopaneelit takasivat kämppiin edes jonkinlaisen valon.

Seuraavalla majalla eli Horombo hut'illa noin 3700 metrissä vietimme kaksi yötä varmistaaksemme korkeuteen tottumisemme. Siellä ollessamme kävimme 620 metriä korkeammalla Mawenzi Satteli'lla saadaksemme vielä varmistusta akklimatisoitumiseen. Sieltä näimme kaikessa upeudessaan koko Kibon satulan, Kibon majan ja jopa osan polkua Kibon majalta ylöspäin.

Toisen Horombo-yön jälkeen jatkui matkamme kohti Kibo hut'ia. Korkeus alkoi tuntua jo askeleen pituudessa ja yhä herkempänä hengästymisenä. Sää ei enää suosinut shortseja, vaan tuulenpitävät vaatteet olivat ihan paikallaan. Kibon maja oli rakennettu luonnonkivistä. Tästä syystä majassa oli huomattavasti kylmempää kuin ulkona. Yöllä kello yhden aikaan alkava lopullinen huipulle kipuaminen edellytti kunnon nukkumista, jonka takasi lämmin makuupussi.

Yön pimeydessä lähti taskulamppujen muodostama valomato kiemurtelemaan kohti huippua. Täällä oli paljon porukkaa nousemassa samaan aikaan kuin mekin. Vähitellen valot sammuivat, kun kulkijat huomasivat, että kuutamo antaa ihan riittävän valon. Gilmanns pointin (5681 m) saavuttaminen oli yhtä juhlaa!

Parinkymmenen asteen pakkanen ja sen lisäksi korkeuden aiheuttaman ääreisverenkierron heikkeneminen aiheuttivat sen, että alemmissakin lämpötiloissa herkästi palelevat varpaani olivat melkein jäässä. Vaelluskenkiin ei mahtunut kuin yhdet sukat. Hieromallakaan ei veri ruvennut kunnolla kiertämään, joten nousu oli jätettävä tähän. Onneksi Gilmanns pointin saavuttaminen hyväksytään Kilimanjaron valloitukseksi.

Aloitimme hitaan ja kiireettömän laskeutumisen kauniista auringonnoususta ja vuoren valloituksen aiheuttamasta kivasta tunteesta nauttien. Jyrkässä alamäessä ja luistavassa sepelikössä askel oli pitkä ja olo rento.

Kibo hutilla otimme muutaman tunnin unet ja jatkoimme sen jälkeen matkaa Horombo hutille, jossa nukuimme sitten melkein kellon ympäri.

Seuraavana päivänä laskeuduimme portille. Vastaan tuli uusia innokkaita vuoren valloittajia. Heille toivotimme onnea yrityksessään, sillä turhan monet joutuvat yleensä kääntymään takaisin jo jopa Horombo hutilta. Siihen on syynä riittämätön akklimatisoituminen. Ennen nousua pitäisikin ehtiä olla edes muutamia päiviä huomattavasti merenpinnan tasoa korkeammalla.

Portin muodollisuuksiin kuului kunniakirjojen allekirjoitus, oppaan ja kantajien palkkion maksu sekä tietenkin koko porukalla oluttölkeillä skoolaaminen.

Moshiin saavuttuamme oli meitä kahta odottamassa vielä miellyttävä tilaisuus. Moshissa silloin asunut entinen jyväskyläläinen, oli kutsunut meidät luokseen iltapalalle ja saunaan!

MATKAN LOPPUOSA

Arushassa kävimme vielä kiertelemässä kaupungilla pieniä ostoksia suorittamassa. JM Toursin omistajaperheen luona olimme tansanialaisella teellä. Matkan Nairobiin teimme shuttle-bussilla, jonka ainoat matkustajat olimme.

Lentokentällä kuulimme, että kone ei pääse sinä iltana lähtemään Lontooseen Heathrow:n kentällä olevan IRA:n hyökkäyksen vuoksi. Meille osoitettiin yösija Nairobin Intercontinentalista! Siellä yöpyminen ja lentofirman laskuun (ilman lupaa) syöty todellinen juhla-ateria kruunasivat matkamme.










tiistai 12. elokuuta 2008

VAELTAMASSA ALASKASSA KESÄLLÄ 1991

VAELTAMASSA ALASKASSA KESÄLLÄ 1991

Taustaa, valmistelua ja menomatka

Ilmeisesti kaikki Jack Londonin kullankaivajista kertovat nuorisokirjat 1950-luvulta olivat virittäneet ”takaraivooni” salaisen kaipuun kullankaivajien maisemiin. Joulukuussa 1990 päätimme vaelluskaverin kanssa mennä seuraavana kesänä katsomaan, millainen paikka se Alaska oikein on.

Ennakkotietoa vaellusmahdollisuuksista tai mistään muustakaan tarpeellisesta ei ollut paljon saatavissa. Tätä on vaikea kuvitella nykyisenä internetin sisältämän valtavan tietomäärän aikakautena. Sitä ei löytynyt lähetystöstä eikä kirjastoista. Paras opas löytyi Saksasta, josta vaimo toi kirjan vähän ennen matkaamme. Eräs hämeenlinnalaisen kanoottiryhmän jäsen sanoi omiin kokemuksiinsa nojaten, ettei ”kukaan hullu mene Alaskaan vaeltamaan”. Käytettävissä olevan vähäisen aineiston mukaan oli vain luotava mielikuva tulevasta vaelluskohteesta.

Muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi varasimme etukäteen bed and breakfast-tyyppisen perhemajoituksen Anchoragesta. Tiedon puutteen vuoksi emme voineet ennakkoon suorittaa tämän enempää mitään varauksia. Tiesimme, että Anchoragesta menee päivässä yksi juna pohjoista kohti ja yksi tulee takaisin. Linja-autoliikenteesta tai väliasemien kautta kulkevasta poikittaisliikenteestä meillä ei ollut mitään tietoa. Ainoa tieto helpoista kulkuneuvoista olivat puskapilotit, joita kalastelijat käyttävät mennessään kalapaikoille. Nämä lentokoneet eivät meitä houkutelleet. Varsinaiseksi kohteeksemme valitsimme keskellä Alaskaa sijaitsevan ja Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren, Mount McKinleyn juurella olevan Denalin kansallispuiston (www.denali.national-park.com).

Karhuvaarasta tiesimme, mutta siihen emme voineet kotona mitenkään varautua. Emmehän kumpikaan olleet ampuneet muuta kuin joskus armeija-aikana ja sillä ”metsästyskokemuksella” ei ollut paljon tekemistä hurjistuneen karhun edessä. Jätimme siis varustuksestamme kiväärit pois. Muuta varustusta suunnitellessamme pidimme ohjenuorana Sarekin vaellusten kokemuksia, sillä oletimme ilman muuta, ettei Alaskassa niillä leveysasteilla voi olla sen hankalammat olosuhteet. Jotta kaikkea vettä ei tarvitsisi aina keittää, otimme matkaan giardiasis-parasiitteja tappavia pillereitä. Molemmilla olivat silloin markkinoille tulleet uudenaikaiset ilmatäytteiset retkipatjat. Fjällrävenin tuplakupoliteltta oli majoitteemme.

Lentoreitiksi tuli muutamista vaihtoehdoista Hki-Tukholma-Kööpenhamina-Seattle-Anchorage. Menomatkasta muodostui erikoinen. Vaatiessamme ehdottomasti koneessa tupakoimattomien osastoon ja kun sellaista ei löytynyt Kööpenhaminasta eteenpäin, sijoitettiin meidät siellä ilman lisämaksua business-luokkaan. On aivan selvä, ettei meillä ollut siihen ratkaisuun poikkipuolista sanaa sanottavanamme. Nautimme menomatkasta kirjaimellisesti täysin siemauksin, sillä ruoka- ja juomatarjoilut olivat ruhtinaalliset. Grönlannin ylittäminen kirkkaalla säällä herätti kummasti virvelöintihalut niille rannoille.

Seattlen ja Anchoragen välillä tarvitsi joku kaverini makuupussia ja -alustaa, koska ne olivat häipyneet hänen tiukasti pakatun rinkkansa päältä. Uusien löytäminen oli tietenkin ensimmäisiä tehtäviämme


Alkuaika Anchoragessa

Mutkien takaa löysimme majapaikkamme, iäkkään italialaissyntyisen vanhan rouvan omakotitalon, jonka yläkerran huoneeseen majoituimme pariksi yöksi.

Saimme selville missäpäin tätä laajaa kaupunkia sijaitsee hyvä urheilutavaraliike ja menimme sinne bussilla. Sen kuljettaja sattui olemaan mies, jonka isoisä (Soukkala nimeltään) oli kotoisin Alavudelta. Hän ei osannut suomea, mutta tunnisti kyllä meidän puhuvan suomea. Kaverini osti hyvän makuupussin ja -alustan. Erikoista oli nähdä, millaisia todella kylmiin olosuhteisiin tarkoitettuja jalkineita ja vaatteita tässä liikkeessä oli myynnissä. Turvallisuudentunteen varmistamiseksi ostin kaasu-pippuri -paineruiskun, joka häätää kuulemma jääkarhunkin kuuden metrin päästä.

Päivän aikaan kaupungilla ei näkynyt eskimoita, mutta illan tullen heitä alkoi ilmaantua katukuvaan yhä enemmän samalla, kun ”valkoihoiset” jo poistuivat katukuvasta. Kaikki eskimot olivat enimmäkseen humalaisia ja varsin resuisia. Sääliksi kävi tätäkin alkuperäiskansaryhmää.

Yllättävää oli, ettei turisti-infoilla ollut meille mitään annettavaa, kun kyselimme vaellusmahdollisuuksista yms. Rautatieasemalta kävimme katsomassa juna-aikatauluja.


Kohti Denalin puistoa

Mielenkiintoinen ja upeiden maisemien halki kulkeva junamatka alkoi varhain aamulla. Saimme vapaasti valita paikkamme, tilaa riitti. Toisen kerroksen näköalavaunusta oli tietenkin parhaat näkymät. Suulaat oppaat antoivat vaunuissa taukoamatta tietoja kasvillisuudesta ja maisemista. Taas mielenkiintoinen yllätys, yhden oppaan isovanhemmat olivat suomalaisia. Suomalaisjuurisia ihmisiä on kuulemma Alaskassa runsaasti. Monissa paikoissa me olimme kuitenkin ensimmäiset suomalaiset.


Illan suussa olimme Denali Park'in villin lännen -tyylisellä rautatieasemalla. Menimme suoraan vaeltajille ja junamatkailijoille tarkoitetulle Morino-nimiselle leirintäalueelle ihan aseman vieressä. Teltan pystytettyämme menimme Visitor Access Center'iin (www.alaska.org/denali/advice-talkeetna-option.htm) selvittelemään lupa-asioita. Monien koukeroiden jälkeen saimme luvan yöpyä täydeksi väitetyllä leirintäalueella. Lopullinen lupa tuli vasta, kun kerroimme telttamme jo olevan siellä pystyssä! Saimme myös luvan viikon vaellukselle tietyllä, puiston ääripäässä sijaitsevalla alueella, koska muut alueet olivat kuulemma täynnä tai niillä oli liikaa karhuja. Lupa tuli kunhan olimme panneet moniin papereihin nimemme ja saaneet opetusta seudun erikoisongelmista, mm. infoa karhun kanssa toimimisesta. Ainoa asia, mistä meille ei heidän mielestään tarvinnut kertoa, oli hypotermia, koska olimme Suomesta. Allekirjoitusten merkitys lienee heidän vapauttamisensa kaikesta vastuusta. Erikoisin varustus, jonka saimme oli paksusta mustasta muovista ruuveilla suljettavin kansin valmistettu noin 10 litran säiliö ruokien kuljetusta varten. Karhut eivät kuulemma saa sitä auki! Olipa niissä rinkkojen päällä kannettavaa.

Karhujen varalta myös leirintäalueella oli isot peltikontit ruokatavaroiden säilytystä varten. Jäljistä päätellen otsot olivat joskus niihin yrittäneetkin. Maaoravat ja paikalliset kuukkelit olivat kivaa leirintäseuraa.

Aamuteetä keittäessämme koimme ikävän yllätyksen, sillä Anchoragesta ostamamme polttoaine, jota luulimme Trangioihin sopivaksi, syttyi palamaan hirmuisella liekillä. Onneksi emme olleet silloin lähellä telttaa. Meillä ei tietenkään ollut ollut mukanamme Trangioihin soveltuvaa tenttua. Kyselimme sitä Visitor centeristä, mutta kertoivat, ettei sitä voi täällä käyttää, koska eskimot joisivat sen kurkkuunsa. Lainasimme joltain ystävälliseltä sielulta retkemme ajaksi petroolikeittimen.

Denali-puistossa on noin 130 km pitkä maantie, jota yksityisautoilla voi kulkea vain pätkän verran. Puistossa huolehtivat shuttle-bussit ilmaiseksi kaikesta liikenteestä. Vaeltajia varten kulki erikseen camper-busseja, joihin pääsivät vain rinkkaselkäiset. ”Tavallisia” turisteja puistossa tuntuu kulkevan paljon, retkeilijöitä ei niinkään.


Syvemmälle puistoon

Camper-bussilla lähdimme varhain aamulla kohti Wonder Laken leirintäaluetta (upeita ruskakuvia Woder Lakesta eteenpäin: www.terragalleria.com/parks/np.denali.4.html). Koko matkan ajan näkyivät taustalla Alaska Range-vuoriston huiput ja lopuksi Wonder Laken takana itse Mount McKinley (www.new7wonders.com/nature/en/nominees/northamerica/c/MountMcKinleyMountainPeak/).

Bussin kuljettaja toimi samalla matkaoppaana selostaen koko ajan näkymiä ja pysähdellen silloin, kun joku halusi valokuvata jotain näkymää tai lähikohdetta (maisemia, karibuja, majavia, karhuja tai hirviä). Turistit hyvinkin kaukaa USA:n eteläisemmistä osista tulevat tänne varta vasten nähdäkseen M McKinleyn. Bussimatka päättyi Eielson Visitor Center'iin (www.alaskatravel.com/denali-park/shuttle-bus-eielson-am.html). Suurin osa matkalaisista palasi takaisin. Me jatkoimme automatkaa viimeiselle varsinaisessa puistossa olevalle leirintäalueelle Wonder Lake'lle. Sinne päättyi bussireitti, mutta tie jatkui vielä kohti 8 km:n päässä olevaa Kantishna'a (www.kantishnaroadhouse.com/). Janosta kärsien laahustimme tuon taipaleen. Luonnonvettähän ei voinut giardiasis-parasiitin vuoksi juoda sellaisenaan.

Yövyimme yhden yön Roadhousen takana hevosaitauksen vierellä, mutta istuimme tuokion tässä kapakassa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kullankaivajakylän tunnelmasta nauttien. Pihassa oli vuodelta 1906 peräisin oleva toimistorakennus ja kullankaivajan teltta varusteineen. Joen rannalla oli myös pienen pieni sauna. Ystävällinen ja selvästi työstään nauttiva baarimikko antoi meille paljon hyviä neuvoja vaellustamme varten. Tuloiltana meillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä riittävän kauaksi kylästä, sillä emme saaneet yöpyä karttaan merkityn ”päiväalueen” sisällä. Teltan pystytettyämme alkoi sataa oikein kunnolla ja sitä riitti aamuyölle saakka.


Varsinaiselle vaellusalueellemme

Söimme kapakassa tukevan aamiaisen.

Rinkat painoivat paljon (karhusäiliöt, paljon petrolia ja juomavettä tavanomaisten varusteiden lisäksi). Petrolia piti olla paljon siksi, että tulimme olemaan aika korkealla, jossa vettä täytyy keittää kauan, koska veden kiehumispiste saattaa olla vain 70 astetta, mutta parasiitit eivät siihen heti kuole, van keittämistä piti jatkaa pitkään. Kaikki juotava vesihän piti keittää ja näin ollen puuron, kastikkeiden ja teen valmistus vaati polttoainetta tavanomaista paljon enemmän. Kärrytie nousi jyrkästi ja pian saavutimme ensimmäiset karttaan merkityt vanhat kaivokset. Onni oli mukanamme, sillä takaamme tuli jeeppi, jota ajoi nainen (jonkun kullankaivajan vaimo) kanssaan poika ja koira. He ottivat meidät kyytiinsä, joten pääsimme helposti heidän leiriinsä.

Tutustuimme heidän kaivauksiinsa. Rouvalla ja hänen miehellään oli pistoolit vyöllä karhujen pelottelemiseksi. He keräsivät ukonkiven näköisiä kiviä noin 50 vuotta vanhan kaivoksen jätekasoista. Nykymenetelmillä niistä saadaan kuulemma hyvin irti arvokkaat ainekset.

Jatkoimme matkaa jalkaisin. Kipusimme yli erään vuoren ja perustimme leirimme heti päiväaluerajan taakse. Ei puita missään. Karhun sontaa löytyi. Vesipaikka vuoren rinteessä, rajan väärällä puolella, vanhan kaivuupaikan tuntumassa.

Teltan pystytettyämme veimme ruokasäiliön ja keittovehkeet ohjeiden mukaisesti noin 100 metrin päähän teltasta. Teltassa ei saa pitää mitään ruualta tuoksuvaa. Tuo etäisyys siksi, että jos karhu tulee penkomaan meidän ruokiamme, niin se on riittävän kaukana, jotta me voimme ajatella sen poishätistämistä tai lähteä itse etäämmälle lipettiin.


Puuton ympäristö tarjosi paljon nähtävää. Maisemat olivat avarat. Kasvillisuus oli päällisin puolin kuin Suomessa, mutta lajikkeet olivat erilaiset. Horsma kasvoi vain 10-20 cm:n korkuisena ja siinä muutama iso, kaunis kukka. Pensashanhikkia kasvoi villinä. Suopursu esiintyy kuivillakin paikoilla n. 4 cm:n korkuisena. Kissankello oli 3 cm:n korkuinen. Lapinvuokko oli voimakaskasvuinen. Jonkun sortin leppä oli täällä vastaavanlainen puskakasvi kuin Lapissa tunturikoivu ja vaivaiskoivu. Murmeleita ja maaoravia oli teltan ympärillä paljon. Muutamia kotkia liiteli taivaalla.


Sateen sattuessa sateessa

Ensimmäinen varsinainen aamu Alaskan villissä luonnossa paljasti heti alussa tulevan sään luonteen. Taivas oli harmaa, pilvet roikkuivat matalalla.

Tästä huolimatta ensimmäisen päivän käytimme päiväreppuvaelteluun Kantishnan yläpuolella olleelle vuorelle. Sieltä oli mahtavat näkymät Mount McKinleylle eli paikalliselta nimeltään Denalille. Vaikka sen huippua ei pilven seasta nähtykään, oli vuorinäkymä vertaansa vailla.

Matkalla vuorelle olimme kulkeneet Pake Housen kautta. Tämä jo huonossa kunnossa oleva kämppä on joskus palvellut kulkijoita. Vieraskirjakin löytyi. Katto piti tihkusateen, mutta paluumatkan kovempi sade tuli ajan kanssa katosta läpi. Kämpässä oli kamina, mutta polttopuista ei tietoakaan. Petrolia löytyi runsaasti, joten aloimme varovaisesti polttaa sitä kaminassa saadaksemme lämmintä.

Rinnesoilla kasvoi tiheää pensashanhikkia ja juolukkaa. Lapinorvokissa oli isot kukat. Matalaa ukonhattua kasvoi siellä täällä. Kulkiessa oli ohjeiden mukaan huudeltava, että karhut tietävät väistyä tieltämme. Teltalle tulimme aivan läpimärkinä. Siitä päivästä tuli ensimmäinen, jolloin aamupala jäi viimeiseksi ruuaksi. Sateessa emme viitsineet lähteä keittelemään ruokavesiä.

Täytyy myöntää, että sade pilasi meidän retkemme. Vaatteita ei saatu missään kuivaksi. Untuvapussini oli epäonnistunut, koska kaverin kuitupussiin verrattuna se oli kostuessaan kylmä.

Vähäiset sateettomat tai tihkusateiset ajat kiertelimme tienoita ympäriinsä lähihuippuja valloitellen.

Eräänä sateettomana päivänä valloitimme 4753 jalkaa korkean Spruce Peak'in. Uutena lintuna näimme kivitaskun. Etäältä näimme myös naalin tai sen näköisen eläimen.

Teltalle palattuamme satoi jälleen taivaan täydeltä ja taas jäi päivän ateria syömättä. Sadetta oli pidettävä ainoassa suojassa eli tuulen tuivertamassa teltassa. Kaikki vaatteet alkoivat olla jo märkiä tai ainakin pahasti kostuneita.

Vuorelta olimme nähneet erään laakson pohjalla kullanhuuhtojien leirin. Sateettomana päivänä menimme sinne. Joen rantaa oli pöyhitty oikein kunnolla ja lähivuorten rinteet olivat täynnä kaivausmonttuja. Valtauksella oli kaksi miestä etsimässä korukiviä apunaan isot kaivinkoneet ja pumput. Romua oli joka puolella hirveä määrä. Pienen kiitoradan reunassa oli lentokoneen romu. Se oli jäänyt siihen parisen vuotta aikaisemmin laskutelineen katkettua.

Miehet asuivat isossa asuntovaunussa. Saimme siellä kahvit. Ovi oli sisäpuolelta täynnä karhun kynsien jälkiä. Miehet olivat kääntäneet ovet, jotta ehjä puoli tuli ulospäin estämään uusia ryntäyksiä. Lähtiessämme palaamaan omalle leirillemme näimme edessämme olevasta pensaikosta lähteneen karhuemon kahden poikasensa kanssa ryntäämässä jo turvallisen etäällä rinnettä ylöspäin. Tämän jälkeen pidimme entistäkin enemmän ääntä ilmoittaaksemme näille pedoille olevamme tulossa.

Tämä oli viimeinen päivämme näissä maisemissa ja samalla viikon kaunein. Pesimme pyykkiä ja kuivasimme auringossa kaikki rinkoissakin olevat kostuneet vaatteet. Paluumatkalla poikkesimme hyvästelemään kullankaivajaperheen ja kuljimme jeeppitietä Kanteeshnaan. Siellä leiriydyimme entisen paikkaan.

Saimme baarimikolta luvan lämmittää saunan. Saunominen olikin verraton päätös viikon vaellukselle. Sen yksinkertaisempi ei sauna juurikaan voi olla. Yksinkertaiselle lauteella olisi mahtunut enintään kolme henkilöä. Kiukaana toimi pieni valurautainen hella, jonka päällä olevassa emalikattilassa lämpesi pesuvesi. Löylyä saatiin heittelemällä vettä sekä hellan levylle että peltisen savutorven kylkeen. Joessa pulahtamisen jälkeen nautinto oli täydellinen.

Ilta kului pitkälle yöhön baarissa maistellen mm. isännän erinomaista dippikastiketta (Cheddar-juustoa, Halapenyo-pippuria, viherpippuria ja tomaattisosetta).

Palasimme tuloreittiä pitkin lopulta Morinon leirintäalueelle. Otimme selvää Anchorageen menevän Gray Linen-bussin aikataulusta ja vietimme viimeisen iltamme näissä maisemissa.


Takaisin Anchorageen ja kohti Alaskan eteläosaa

Bussi oli erinomainen vaihtoehto junalle. Maisemat näkyivät paremmin kuin junasta. Nuori naiskuljettaja toimi mainiona ja puheliaana oppaana.

Anchorageen saavuimme illalla. Asuntoa ei ollut varattuna. Yritimme ensin löytää tilaa Youth Hostelsista, mutta siellä vaadittiin kansainvälistä jäsenkorttia, jollaista meillä ei ollut. Lähimotelli oli tavattoman rähjäinen, joten sinne emme halunneet mennä. Puhelinsoitto ennestään tutulle mammalle ja saimme hänen luotaan taas yösijan.

Ajatuksemme oli lähteä tutustumaan eteläiseen Alaskaan. Siellä sijaitsevaan Sewardiin meni päivässä vain yksi bussi tai juna. Sen päivän liikennevälineet olivat jo menneet, joten päätimme vuokrata auton viideksi päiväksi.

Lähdimme ajamaan kohti Homer'ia, jonka leirintäalueelle pystytimme telttamme. Matkalla ehdimme tottua pariin meille outoon asiaan. Mittarilukeman ja auton aistittavissa olevan nopeuden välillä tuntui olevan melkoinen ero ennenkuin tajusimme, että nopeus olikin mailia/h eikä km/h. Toinen kummallisuus pelästytti meidät aina autoon mennessämme. Aina kun suljimme auton oven, rämähtivät turvavyöt automaattisesti päälle. Kaupungilla kiertelyn lisäksi lähdimme hakemaan kalastusmahdollisuuksi. Erään matalan joen rannalla onnistui kaverini saamaan koukkuun pyrstöstään kiinni jääneenä punaisen, kutemaan nousemassa olevan lohen. Siitä (93 cm pitkä) meille riitti syötävää muutamaksi päiväksi.

Seward'issa Kenain niemimaan itäosassa asetuimme taas leirintäalueelle. Seward oli korkeiden, osittain lumipeitteisten vuorten ympäröimä ja rantoja lukuunottamatta siisti satamakaupunki. Nimensä kaupunki on saanut Alaskan Venäjältä ostaneen senaattorin mukaan. Satamassa oli mielenkiintoista seurata paikallisten ihmisten kalastusta. He heittivät virvelillä mereen lyijymötikän, jossa oli kolme isoa koukkua. Ja kalaa nousi. Lohia täytyi olla meressä valtavasti, koska niitä ei tarvinnut mitenkään houkutella uistimeen.


Takaisin pohjoiseen

Paluumatkalla Anchorageen tutustuimme mm. turisteille nähtävyydeksi kunnostettuun kullankaivajan kaivokseen ja upeaan Portagen jäätikköön kylläkin vain jääjärven rannalta katsellen muiden turistien tapaan. Anchoragen ohitse jatkoimme matkaa Alaskan tärkeimälle maatalousseudulle, Matanuskan laaksoon atapaskaintiaanien vanhoille asuinalueille.

Muutama matkamme viimeinen päivä kului tutustumalla Matanuskan laakson nähtävyyksiin, mm. isoon myskihärkäfarmiin, kiertelemällä Anchoragessa 15 km pitkin merenrantaa tutustumassa maanjäristyspuistoon sekä tietenkin ostoksilla.


Jälkitunnelmia ja -mietteitä

Suomeen verrattuna Alaska ei ollut luonnoltaan niin erilaista kuin olin etukäteen kuvitellut. Etukäteisinformaation puutteesta johtuen petyimme lopulta vaeltamisen mahdollisuuksiin. Denalin puisto oli toki kokemisen ja näkemisen arvoinen, sää vain sattui olemaan erittäin kehno, joten vaeltamisesta emme saaneet nautittua niin paljon kuin olisimme toivoneet. Julkista liikennettä ei ollut paljon ja se keskittyi nimenomaan Fairbanks–Denali – Anchorage-Seward -maantiehen. Siitä sivulle kulkeminen olisi ollut tuskin mahdollista ilman ongelmia.

Eteläisemmillä alueilla totesimme, ettei metsissä olisi pystynyt vapaasti kulkemaan tiheiden ja piikkisten pensaiden sekä tuuheiden kuusikoiden vuoksi. Olisikohan metsissä voinut vapaasti kulkeakaan jatkuvan karhuvaaran ja mahdollisten lupamenettelyiden takia.

Leirintäalueet olivat hyviä ja niissä turvallisen tuntuista yöpyä. Metalliset kontit takasivat sen, etteivät karhut päässeet ainakaan leiriytyjien ruokiin käsiksi.

Kaikesta päätellen Alaska soveltuu paremmin kanoottiretkeilyyn ja lentokonekuljetusten (puskapilottien) varaan rakentuvaan kalasteluun kuin vapaaseen vaeltamiseen.

Erilaisista ongelmista huolimatta olimme matkaan tyytyväisiä. Olimmehan nähneet melkoisen mielenkiintoisen maapallon kolkan ja tämähän on arvo sinänsä.


sunnuntai 22. kesäkuuta 2008

THAIMAA, KAMPUTSEA JA VIETNAM

OMATOIMIMATKALLA THAIMAASSA, KAMPUTSEASSA JA VIETNAMISSA


ALUKSI THAIMAASSA/ENIMMÄKSEEN JOMTIENIN TUNTUMASSA

Ennen tätä matkaa olivat vaimon ja minun kokemuksemme Thaimaasta vain ryhmämatka Hua-Hiniin. Meillä ei ollut juurikaan mitään muuta käsitystä tästä useiden tuttavien kehumasta maasta. Otimme meno-paluulennon Bangkokiin. Koska meillä ei ollut tuntumaa tässä maassa matkustamisesta, asuntotarjonnasta eikä paljon muustakaan, varasimme etukäteen erään tutun välityksellä asunnon viikoksi Pattajan kyljestä Jomtienista.


Jo bussimatka Bangkokista Ekamain linja-autoasemalta Jomtieniin opetti meille sikäläisen maan tavan intomielisesti tuulettaa bussit, taksit ja yksityisautotkin. Pyynnöistä huolimatta
bussiemäntä ei vähentänyt kylmää puhallusta. Lopulta ei auttanut muu kuin teipata laastarilla naamaamme puhaltava tuulettajan putki umpeen. Joku onkin kertonut, että Thaimaassa auton ja huoneiden viilentäminen on ylellisyyttä. Siitä he tuntuvat nauttivan oikein täysin siemauksin.


Yön pimeydessä olisi ollut täysin mahdotonta löytää asunto-osoitettamme, ellei autossa ollut saksalainen, Jomtienissa asuva mies olisi ottanut meitä ”siipiensä suojaan” ja neuvonut meitä mm. lavataksien käytössä. Lopulta hän vei meidät omalla autollaan perille asuntoomme!


Majoitusta löytyy

Olimme varanneet asunnon viikoksi, mutta kun seuraavana päivänä kiertelimme Jomtienissa, huomasimme miten paljon siellä on tarjolla yksinkertaisia ja halpoja, mutta siistejä guesthouseja. Kun kaiken lisäksi hotellimme remontti oli jäänyt sen verran kesken, että avoimesta viemärin ilmastointiputkesta tulvahti huoneeseen estoton WC-viemärin haju joka kerta, kun jossain kerroksessa vedettiin vessaa, olimme valmiit muuttamaan heti toiseen paikkaan. Tuon perhehotellin emännän kasvot eivät olleet yhtään hymyileväiset, kun hän menetti kaksi viikon asiakastaan. Puolentoista kuukauden matkamme aikana tulimme huomaamaan, ettei asuntojen vaihtaminen ole suinkaan epätavallista. Niinpä mekin vaihdoimme majapaikkaa suruttomasti, jos emme olleet tyytyväisiä kulloiseenkin majapaikkaamme.


Meille oli aikamoinen yllätys, miten paljon Jomtienilla ja Pattajalla näkyi ja (humalan vaiheesta riippuen) myös kuului olevan suomalaisia sekä turisteina että miehiä thai-naisten kanssa pysyvästi asuvina. Paikallinen suomalaisten yhdistys järjesteli juuri silloin kovalla innolla Suomen presidentin vaaleja.


Meillä oli mukanamme useita kirjoja, mutta onneksi lähistöllä oli Aurinkomatkojen toimisto, jonka ”kirjaston” kirjoja saatoimme lukea ennen matkan jatkumista, jolloin omat kirjamme säästyivät myöhempien lukutuokioiden varalle.


Hieronta on aina yhtä ylellinen nautinto

Jomtienilla oli hyvä hierontapaikka, jota piti suomalaisen miehen vaimo. Öljyhieronnat ja tehokkaat jalkahoidot tuntuivat ruhtinaallisilta päivän pitkien kävelylenkkien jälkeen. Rannoilla emme ottaneet hierontoja. Vietnamista tulomme jälkeen teimme todellisen löydön. Jomtienin keskustassa sijaitsi sokeiden hieromalaitos (Thai Blind Massage Institute). Kahden tunnin tehokas hieronta maksoi vain 5 €.


Ajan kuluksi

teimme pitkiä kävelylenkkejä joka päivä. Pisimmät lenkit ulottuivat Pattajan taakse, josta sitten huristelimme takaisin lavataksilla. Kerran kävimme Aurinkomatkojen retkellä läheisellä maaseudulla tutustumassa mm. paikalliseen kylään, kiviveistämöön, osteriviljelmään ja kouluun. Lähistöllä sijaitsevassa Nong Noochin trooppisessa puutarhassa (www.nongnoochtropicalgarden.com) kannatti ehdottomasti pistäytyä. Jouluksi varasimme paikallisesta matkatoimistosta kolmen yön paikan Koh Samet-saarelta (www.kohsametislandguide.com). Se oli onnistunut joulukohde. Asunto mitä viehättävin. Ympäristö kauniita istutuksia täynnä ja saarella kiva kuljeksia katselemassa erilaisia loma-asuntomahdollisuuksia, joita siellä olikin runsaasti eri beecheillä.


KAMPUTSEAAN

Kotoa lähdettyämme meillä oli ajatuksena käydä tutustumassa myös Kamputseaan ja Vietnamiin. Parin viikon oleskelu Pattajalla tuntui riittävän ja teimme ratkaisun lähteä minibussilla kohti Siem Reap'ia (www.canbypublications.com/siemreap/srhome.htm) ja siellä sijaitsevaa Unescon maailmanperintölistalla olevaa Angkor'in temppelialuetta (www.angkor.com ja www.angkorwat.org). Bussi oli täynnä reppureissaajia, joiden joukossa oli ihan luontevaa matkustaa. Viisumimuodollisuudet hoituivat sujuvasti rajalla, jossa myös varasimme majoituksen Siem Reapiin, koska alkoi näyttää siltä, että saavumme sinne vasta iltapimeällä, jolloin olisi melko hankala etsiä asuntoa oudossa kaupungissa. Maantie Siem Reapiin oli kuin kynnöspeltoa.


Auringonlasku ja itse temppelialue.

Ensimmäisenä iltana menimme Angkoriin tuk tuk-mopon kyydissä katsomaan auringonlaskua eräältä temppelivuorelta. Siellä oli valtavasti väkeä, joten jyrkkien ja pahasti lohkeilleiden portaiden nouseminen ja etenkin laskeutuminen oli todella vaarallisen tuntuista. Auringonlasku oli vaivanarvoinen nähtävyys siinä eksoottisessa ympäristössä innostuneen väkijoukon keskellä.

Itse temppelialueelle lähdimme saman tuk tuk-pojan opastuksella. Ostimme yhden päivän lipun ja ehdimme sen aikana mielestämme ihan riittävästi tutustumaan tähän valtavan upeaan temppelialueeseen ja tietenkin itse Angkor Wat'iin. Jäimme mopon kyydistä oppaan suosittelemissa paikoissa ja kiertelimme aluetta itseksemme ja menimme sitten sovittuun paikkaan, jossa poika oli meitä odottamassa vieden meidät sitten taas seuraavaan kohteeseen. Ennen uutta kohdetta saimme häneltä hyvän selostuksen paikasta, johon olemme seuraavaksi menossa. Päivä kului tiiviisti.


Kohti pääkaupunkia Phnom Penh'iä (www.canbypublications.com/phnompenh/ppintro.htm).

Päädyimme hieman epätavalliseen matkustusmuotoon, laivamatkaan Tonle Sap-järveä ja -jokea pitkin (www.adb.org/Projects/Tonle_Sap). Tähän uudenvuoden aaton matkaan kului noin kolme tuntia järvellä ja toiset kolme tuntia joella. Vauhti oli melkoinen. Järvellä ja etenkin joella oli paljon verkkokalastajia, mutta se ei pikaveneen vauhtia haitannut. Torvea soittaen se paineli kalastajien sekaan. Verkonmerkit vain kolisivat laivan kylkiä vasten ja kalastajaveneet saivat väistellä tieltä. Matka oli mielenkiintoinen. Rantanäkymiä oli kiva katsella.

Kaupungissa oli paljon nähtävää ja koettavaa. Kauppahallissa oli mitä tahansa 'taivaan ja maan väliltä'. Royal Palast'in alueelle emme menneet, mutta ulkopuolelta sitä oli kiva katsella. Kansallismuseo oli näkemisen arvoinen sekä sisältä että ulkoa. Sen piha tarjosi varjoisan levähdypaikan kuumimman keskipäivän ajaksi.

Tuol Slengin kansanmurhamuseossa (www.tuolsleng.com), Pol Potin hirmuhallinnon ajan vankilassa, sai järkyttävän todenperäisen kuvan punakhmerien julmuuksista. Jo tämän entisen koulun rappukäytävän veriroiskeiset seinät antoivat kuvan talon sisällä tapahtuneista julmuuksista. Käsittämätöntä, että niin lähimenneisyydessä (1970-luvun lopulla) on tällainen julmuus, kansan murhaaminen, ollut mahdollista ilman muiden maiden asiaan puuttumista.

Todellinen must-paikka on kuitenkin Russian Market ,”ryssän markkinat”, (www.pbase.com/nickdemarco/phnom_penh_market_life). Siellä oli tavaramäärään nähden tosi pieneen tilaan ahdettuna ihan vaikka mitä. Ruokaa, kankaita, kultaa, romua, silkkiä, kenkiä. Huomiota kiinnitti varsinkin tavaton mopon osien määrä. Näppärä mekaanikko olisi siellä voinut ostaa itselleen kaikki mopon osat kokoonpantavaksi.


VIETNAMIIN

Saigoniin

Pari yötä Phnom Penhissä oltuamme jatkoimme matkaa Vietnamiin Saigoniin (nykyiseltä nimeltään Ho Chi Minh City). Sinne matkasimme bussilla. Tässä siistissä ranskalaisvaikutteisessa kaupungissa oli taas paljon uutta nähtävää. Tämä on turistikaupunkin, jossa oli paljon australialaisia niinkuin kuulemma monissa etelä-Vietnamin kohteissa. Heille Vietnam on kuulemma halpa maa ja he haluavat käydä tutustumassa Vietnamin sodan taistelupaikkoihin.

Mieltä järkyttäneiden museoiden listaan Ausschwitzin ja Tuol Slengin jatkoksi tuli täällä Vietnamin sodan museo,(War Remnants Museum, http://en.wikipedia.org/wiki/War_Remnants_Museum_(Ho_Chi_Minh_City). Siellä oli hyvin järkyttävällä tavalla nähtävissä puolestaan tämän sodan julmuudet. Eipä noussut kunnioitus tämän sodan länsimaista osapuolta kohtaan. Vietnamin sotaa vastustaneiden ulkolaisten julisteiden joukossa oli myös suomalainen juliste.

Tietenkin täällä oli päästävä tutustumaan myös maanalaiseen sodankäyntiin. Siihen tarjoitui mahdollisuus paikallisen matkatoimiston järjestämällä Chu Chi'n retkellä (http://www.mishalov.com/Vietnam_Cu-Chi.html). Siellä oli mahdollisuus nähdä ja kokea pala Vietkongin sissien ovelaa tunneliverkostoa (kokonaisuudessaan noin 250 km). Onneksi osa tunneleista oli hieman suurennettu, jotta meikäläistenkin oli mahdollista mahtua sinne ryömimään.

Mielenkiintoisen lisän matkaamme saimme osallistumalla yhden yön reissulle Mekong-joen delta-alueelle (www.vietscape.com/travel/mekong/orchard). Siellä sai hyvän ja mielenkiintoisen kokonaiskuvan tällaisesta joenrantaelämästä viljelyksineen, veneineen, lukemattomine kanavineen ja niitä ylittävine ”apina-siltoineen”, köyhine, mutta ystävällisine asukkaineen sekä uivine markkinoineen.Parhaillaan oli menossa hääsesonki, koska sato oli korjattua ja oli rahaa ja aikaa juhlien järjestämiseen. Tämä ajankohta antoi kaiken lisäksi hyvät lähtökohdat onnelliselle avioliitolle.

Mekongin laivaliikenne oli melkoista. Riisisatoa laivattiin ulkomaille vietäväksi. Lähemmin tuli seurattua Zimbabween lastattavaa laivaa. Proomuilla kuljetettiin valtavia soramääriä johonkin sisämaan suuntaan.


Sitten maan pääkaupunkiin Hanoihin

Halusimme mennä myös Hanoihin, pohjoisimpaan Vietnamin kolkkaan. Juna olisi saattanut tarjota runsaasti mielenkiintoista nähtävää, mutta noin 12 tunnin mittainen junamatka ei oikein houkutellut, joten päädyimme lentämiseen. Siistin Saigonin jälkeen tämä kaupunki tuntui todella epämääräiseltä. Varsinkin vanhan kaupungin puoli toi eittämättä mieleen ilmaisun rotanloukusta. Mopoja oli tungokseen asti, jalkakäytävät täynnä palelevia istuskelijoita ja myyntipaikkoja. Jalkaisin kulkeminen onnistui vain kadulla autojen seassa ja ylimielisten mopoilijoiden tönittävinä. Pipot, hanskat ja toppatakit olisivat olleet todella tarpeelliset meillekin.

Vanhan kaupungin puolella asuimme pienessä perhehotellissa ilmeisesti ”lihanleikkaajien kadulla”. Jo Saigonissa alkanut flunssa vaivasi meitä molempia, joten huoneen heikosti toimiva lämmitin ei ollut ilon aiheitamme, mutta talon henkilökunnan ystävällisyys ja lisäfiltit korvasivat paljon. Kadun toinen puoli tarjosi huoneemme parvekkeelta mielenkiintoista katseltavaa. Siinä oli sian ruhoja paloiteltavina jalkakäytävällä. Lihalla oli kysyntää, sillä lihakimpaleet lähtivät asiakkaiden matkaan sitä mukaa kuin niitä saatiin paloiteltua. Myynnin loputtua hoitivat kadulla kulkevat kanat jälkisiivouksesta!

Siirtomaa-aikaisia rakennuksia ja leveitä, rauhallisia bulevardeja löytyi muualta kaupungista. Siellä olivat myös eri maiden lähetystöt ja muut varakkaat asumukset. Ho Chi Minhin mausoleumiin oli niin pitkät jonot, että ihailimme sen mahtavuutta vain ohi kävellessämme. Mausoleumi tuntui ihan täkäläisten ihmisten pyhiinvaelluspaikalta.

Melkein pakollinen, mutta erittäin suositeltava käyntikohde oli tietenkin Halong Bay (www.terragalleria.com/vietnam/vietnam.halong). Vaimon ollessa kuumeessa lähdin yksin tälle päivän matkalle, johon ostin lipun hotellista. Halong Bayn tuhannet, merestä nousevat kalkkikivikalliot olivat todella näkemisen arvoiset jopa siinä sumussa, joka sillä hetkellä peitti kaikki etäisnäkymät. Neljän tunnin risteilyllä tuntui näkevän kaiken, joten pani ihmettelemään, miksi ihmiset tulevat tänne 2-3 päivän matkoille. Edestakainen bussimatka Hanoista sisälsi paljon nähtävää, paikallista asutusta, maisemia, riisipeltoja ja naisia perinteisissä riisihatuissaan.


TAKAISIN JOMTIENILLE

Varasimme netistä halpalentoyhtiö Air Asian lennon Bangkokiin. Lento sujui hyvin samoinkuin taksimatka Bangkokista takaisin Jomtienille. Aikaisemmin tutussa guesthousessa ei ollut vapaata huonetta, mutta saman kadun varrelta löytyi erinomainen Popeye Inn.

Ohjelma jatkui totuttuun tapaan eli pitkiä kävelylenkkejä, hierontoja sokeain hieromalaitoksessa ja tietenkin löhöilyä ja rompsujen lueskelua sekä rannoilla että hotellihuoneessa. Itse ilmoittauduin kerran Aurinkomatkojen snorklausretkelle. Koska muita osallistujia ei tullut, ei retkeä järjestetty, mutta lyöttäydyin Pattajan satamassa erään sukeltajaryhmän mukaan. Muut olivat kokeneita laitesukeltajia. Minä olin ainoa ja vieläpä ensikertalainen snorklaaja. Kaikki meni hyvin ja kokemus oli kertakaikkiaan mainio. Joskin yksin sukellellen ja uiskennellen en voinut tietenkään välttyä monilta sydäntä sykähdyttäviltä ja hieman pelottaviltakin kokemuksilta.

Kiinalaisen uuden vuoden vietto oli aivan päätöntä rakettien ampumista. Ison kielmurtelevan lohikäärmeen näkeminen Pattajalla toi todellisen uuden vuoden tunnelman. Uusi vuosi on heille tärkeä asia. Silloin unohdetaan vanhat asiat ja ne heitetään pois ja avataan uudet ovet entistä parempaan.

Muille sairasteleville vihjeenä, että Pattajalla on RC CLINIC, jossa saa lääkintäpalvelua jopa vähän suomeksi. Saimme sieltä flunssa-, keuhkoputki- ja poskiontelo-ongelmiimme hyvän avun. Harmi, ettemme tienneet sitä paikkaa heti reissun alussa.


TAKAISIN SUOMEEN

Puolentoista kuukauden reissailu päättyi tammikuun lopussa paluulentoon Helsinki-Vantaan lentokentälle. Sinne saavuimme useita myönteisiä kokemuksia rikkaampina. Ja taas vakuuttuneina siitä, että omatoimimatkailu on ihan hyvä matkustelutapa.




maanantai 7. huhtikuuta 2008

PYRENEILTÄ SANTIAGO DE COMPOSTELAAN

TAVALLISENA VAELTAJANA PYHIINVAELTAJIEN REITILLÄ ESPANJASSA


Yleissuunnitelma

Vaikka tästä vaellusreitistä onkin julkaistu suomeksi paljon kirjoituksia, jopa kirjoja, haluan silti tuoda omat kuuden vuoden takaiset muistoni/kokemukseni sen reitin kulkijoiden muistelusten joukkoon. Eri kulkijoilla tarkastelukulmahan voi olla hyvinkin erilainen.

Internetistä on nykyisin löydettävissä huomattavan paljon suunnittelu- ja muuta aineistoa mm. osoitteesta www.caminodesantiago.me.uk/planning , josta löytyvät esim. linkit kaikkiin kaupunkeihin, joiden kautta reitti kulkee. Tietoa saa lisäksi osoitteesta www.santiago-compostela.net , jonka mielenkiintoista antia on muun ohessa hyvän kokonaiskuvan muodostuminen kaikista Santiagoon suuntautuvista pyhiinvaellusreiteistä Pyreneiden niemimaalla (Camino Francés, Via de la Plata, Camino del Norte, Via Portugues, Camino de Finisterre, Tunnel Route, Camino Ingles ja Camino Aragones). Vielä paremman kokonaiskuvan saamiseksi lienee paikallaan mainita myös, että Ranskassa suuntautuu Pyreneille St Jean Pied de Portiin kolme pääreittiä: Pariisin kautta Via Turonensis, Vezelayn kautta Via Lemovicensis ja Le Puyn kautta Via Podensis. Arlesista alkava Via Tolosana kulkee Pyreneillä liittyen pääreittiin Puente la Reinassa. Camino Francés nimi juontaa alkunsa siitä, että tämän reitin ovat ”rakentaneet” aikanaan ranskalaiset munkit.

Pohjoisespanjalainen pyhiinvaellusreitti, Camino de Santiago de Compostela (tai Camino Francés), tuli itselleni tutuksi touko-kesäkuussa kuusi vuotta sitten. Kävelin silloin vajaan kuukauden tätä keskiajalta alkaen käytössä ollutta, apostoli Jaakobin mukaan nimettyä reittiä. Lähdin liikkeelle yksin, mutta heti toisena päivänä tutustumani brittipoliisin kanssa kuljin parisen viikkoa eli niin kauan kuin hänen lääkärihoitoa vaativa jalkakipunsa salli. Katolisena aikana suomalaisetkin ovat käyneet Santiagossa pyhiinvaelluksella aloittaen vaelluksensa mm. Hattulasta saakka, kuten reitin varrella näkemistäni vanhoista kartoista saattoi päätellä. Suomesta reitti kulki Rengon (Rengon kirkko on muuten Pyhän Jaakon kirkko), Turun, Tukholman ja keskisen Euroopan kautta apostoli Jaakobin muistoksi rakennettuun mahtavaan Santiago de Compostelan katedraaliin.


Oman vaellukseni aloitin

eteläisestä Ranskasta pienestä St Jean Pied de Portin (www.caminodesantiago.me.uk/st_jean) kaupungista Pyreneiden juurelta, josta matkaa perille on noin 750 km. Lopullisen suunnittelun kannalta liian aikaisin ostettujen lentolippujen vuoksi ehdin kävellä vain reilut 590 km, joten jouduin kulkemaan osan matkaa junalla. Ranskan puolelta aloittamista suositteli eräs reitin aikaisempi kulkija sillä perusteella, että Pyreneet on kaunista seutua ja että Burgosin ja Leonin väli olisi paikallaan menä junalla, koska se on hyvin yksitoikkoista kuljettavaa päivästä toiseen silmänkantamattomiin ulottuvien peltoaukeiden keskellä. Tätä ratkaisua en ole katunut.

St Jean Pied de Portiin pääsin lentämällä ensin Pariisiin, josta junalla Biarritziin, josta edelleen junalla lähtöpaikkaan. Ryanairilla pääsee nykyisin Lontoosta Biarritziin ja Santiagosta takaisin Lontooseen, mutta edellyttää mennessä yöpymistä hotellissa tai Stanstedin terminaalin lattialla nukkumista. Madridin ja Barcelonan kautta Roncesvallesiin (yksi mahdollinen aloituspaikka) matkustamisen kuvioita en tunne.


Sankka, kaiken näkyvyyden peittävä ensimmäisen päivän aamusumu ennakoi koko vaellukseni säätä. Yön pimeydessä tulin ja aamun rakkasumussa lähdin mitään kaupungista näkemättä. Vasta muutaman vuoden kuluttua saapuessani Via Podensikselta St Jean Pied de Portiin näin, millaisesta mielenkiintoisesta kaupungista ja millaisen kuuluisan sillan kautta olin silloin liikkeelle lähtenyt. Matkan äärikelit olivat +35 asteen helle ja räntäsade. Yllättävän monena päivänä tyyppisää oli aamun sumu sekä päivemmällä vesisade ja helle vuorotellen. Iltapäivien kuumuus opetti ymmärtämään etelämaalaisten halun siestan viettoon.

Suomalaiset vaeltelijat eivät vielä silloin olleet löytäneet tätä reittiä. Olin siinä ”kulkija-aallossa” ainoa suomalainen 40-50 espanjalaisen, brasilialaisen, englantilaisen, ranskalaisen, saksalaisen, itävaltalaisen jne. joukossa. Sopivien välimatkojen päässä sijaitsevat vain pyhiinvaeltajille tarkoitetut majatalot, albergues. Niistä saa 3-4 eurolla tai vapaaehtoisen avustuksen maksaen (monille = ilmainen majoitus) sängyn noin 20-30 sängyn huoneesta ja suihkun - joskaan ei aina lämmintä vettä. Näistä majataloista ei sänkypaikkaa voi varata etukäteen, vaan paikat täytetään tulojärjestyksessä. Ulkopuolelle jääneet voivat hakea majoituksen lähihotelleista, jos sellaisia on, tai heidän täytyy vaeltaa seuraavaan majataloon. On aiheellista todeta, että joissakin majataloissa oli näkyvissä niin paljon hometta seinillä, että kovin homeherkällä vaeltajalla olisi voinut olla suuriakin vaikeuksia.


Yksin tai enintään kaksin kulkijalle majapaikan saaminen sujuu aika helposti, joskin varhaisesta liikkeellelähdöstä huolimatta kävi meille poliisikaverin kanssa muutaman kerran niin, että saimme kaksi viimeistä vuodepaikkaa. Suuremman ryhmän täytyisi ehtiä majapaikkaan varmaankin jo puoleen päivään mennessä tai ainakin niin ajoissa, että ehtii ulko-ovelle muodostuvan jonon alkupäähän.


Reitti kulkee ‘kirkolta kirkolle’

ja halukkaille on iltaisin yöpymispaikan lähikirkossa messu. Suuri enemmistö vaeltajista onkin nimenomaan uskonnollisessa mielessä liikkeellä olevia katolisia pyhiinvaeltajia. Tämä erinomaisesti merkitty ja historiaa täynnä oleva reitti soveltuu kyllä hyvin myös tavallisille taivaltajille ja oletan heidän määränsä siellä lisääntyvänkin. Vaelluksen motiivista riippumatta olimme kaikki samanarvoisia pyhiinvaeltajia. Tästä merkkinä jokaisen repussa tai kaulassa heilahteli simpukan kuori ja taskussa oli pyhiinvaeltajan passi, joka oikeutti yöpymiseen näissä majataloissa ja johon kerättiin majapaikkojen leimoja todisteeksi vaelluksesta.


Taipaleella koki kulkevansa vuosisataisissa jalanjäljissä. Vanhoissa, hiljaisissa vuoristokylissä saattoi melkein kuulla entisaikaisten pyhiinvaeltajien laahustuksen, sandaalien läpsytyksen, pitkien viittojen kahinan, vaellussauvojen kopinan ja juomapullona toimineen kalebasin kalahtelun sauvaa vasten. Näissä köyhissä, harmaissa kivikylissä aika tuntui seisahtuneen. Suurissa kaupungeissa reitti kulki keltaisilla nuolilla katuun merkittynä aina vanhimmissa kaupunginosissa.

Suoritustodistukseen oikeuttavan pyhiinvaelluksen saattaa suorittaa myös polkupyörällä tai ratsain. Kun itsellä oli edessä vielä satoja kilometrejä käveltävää, kävi kyllä kateeksi, kun ohi meni ryhmä upeilla hevosilla ratsastavia vaeltajia. Hevosten kupeilla heilahtelevat simpukat kertoivat kuitenkin heidänkin olevan matkalla Santiagoon. Kulkutavasta riippumatta olimme samaa vaeltajaperhettä. Erikoisin kulkumuoto oli eräällä nelihenkisellä perheellä, jonka varusteet ja lapset oli sijoitettu kahden aasin selkään. Vaeltajat tervehtivät toisiaan aina reippailla ‘buen camino’-toivotuksilla. Tätä toivottivat meille myös ystävälliset paikalliset asukkaat, jotka olivat aina valmiita neuvomaan vähintään käden viittauksella ja ”camino”-sanaan hokemalla, mihin reitti suuntautuu, jos huomasivat vaeltajan hortoilevan väärillä teillä.

Pahimmillaan vaellus oli yllättävän monille suurta tuskaa. Vereslihalla olevat jalkapohjat tai kipeytyneet polvet tekivät vaelluksesta useille melkoisen kärsimyksen. Hyvät sukat ja hyvin sisäänajetut kunnolliset vaellusjalkineet sekä riittävä pohjakunto olivat edellytys onnistuneelle ja nautittavalle vaellukselle ilman rakkoja ja kipeytyneitä polvia tai lihaksia. Sateessa tai sateen jälkeen iljanteisilla poluilla olivat vaellussauvat paikallaan liukastumisen estämiseksi.

Repussa kulki mukana kaikki välttämätön. Se ei saanut painaa liikaa (majataloissa suositeltiin jopa vain 10 kg), joten oli tarkkaan harkittava, mitä tavaraa mukanaan kantoi, sillä vettäkin oli syytä repussa pitää joskus jopa 2-3 litraa. Ruokaa ei tarvinnut kantaa, koska kylien baareissa oli mahdollisuus nauttia yksinkertaisia, mutta maittavia ja runsaita aterioita. Jotkut baarit tarjosivat erityistä ”menu del peregrino”-nimistä runsasta annosta juuri pyhiinvaeltajille. Majataloissa oli kyllä käytettävissä ruuanvalmistusvälineistöä ja kaupoista saattoi ostaa valmistusaineet.


Vaeltajien spontaanit, iltakokoontumiset baareihin aterialle ja viinille olivat miellyttäviä yhdessäolon hetkiä monia kansallisuuksia edustavassa porukassa. Keskustelujen aiheet vaihtelivat matkan kokemuksista ja sairauskertomuksista joskus hyvinkin filosofisluontoisiin pohdintoihin tällaisen vaelluksen merkityksestä itse kullekin. Ystävyys, toisten hyväksyminen, kansainvälisyys, auttamishalu ja yhteismajoitukseen sopeutuminen olivat jatkuvia keskustelun aiheita. Tyypillinen piirre iltakokoontumisille olivat nauru ja hurtti huulenheitto. Jonkun kuorsaamiselle tai toisen ilmavaivoille jaksettiin aina nauraa. Naurua riitti viimeistään silloin, kun yritin opettaa heille, että Suomessa skoolatessa sanotaan ‘hölökynkölökyn’. Eivät oppineet!


Mitä tällainen matka antoi itselleni?

Reissu oli upea vaelluskokemus ja melkoinen rikaste aikaisempien vaellusten jatkeeksi. Kun oli hyvä kunto, rakottomat jalat ja toimivat varusteet, niin kiireettömästä kävelystä saattoi suorastaan nauttia. Joka-aamuinen taipaleellelähtö ei yllättäen tuntunut kertaakaan vastenmieliseltä.

Alkukesän luonto oli koko vaelluksen ajan huikea elämys. Aamuvarhainen lähtö nousevan auringon kultaamaan luontoon ja keskelle kaikkialla raikuvaa lintujen konserttia oli mitä parhain aloitus päivän 7-10-tuntiselle vaellukselle. Kaikkialla reitin varrella kukoistivat lukemattomat kukkaset alkukesän loistossaan. Viiniviljelmät ja silmänkantamattomiin ulottuvat viljapellot olivat omanlaistaan, aikaisemmista kokemuksista poikkeavaa vaellusmaastoa. Ikävintä oli joutua kulkemaan joskus pitkiäkin matkoja uusien asfalttiteiden pientareilla.

Historia, vanha kulttuuri ja uskonto olivat läsnä joka paikassa. Vanhimmat kylät saattoivat olla jo kelttiläisten rakentamia ja vanhimmat sillat tai ainakin niiden osat roomalaisten tekemiä. Ikiaikaiset kirkot olivat karun yksinkertaisia. Tätä päivää edustivat siellä täällä näkyvät EU:n tunnukset sekä eurot maksuvälineenä. Useat majatalot olivat luostarien yhteydessä. Uskonnollisuuden aisti pitkin matkaa ja viimeistään osallistuessaan pienissä kyläkirkoissa järjestettyyn messuun. Vaelluksen uskonnollinen ulottuvuus huipentui itselläni upeassa Santiagon katedraalissa, jossa olin matkan päätteeksi kirkon täyttävän vaeltajajoukon mukana messussa ja katolisella ehtoollisella.

Kanssakäyminen ennestään täysin tuntemattomien, useita eri kansallisuuksia edustavien ihmisten kanssa oli myönteinen kokemus. Vaikka läheskään aina ei ollut heidän kanssaan yhteistä kieltä, niin ‘sielujen sympatia’ riitti tekemään yhdessäolon kivaksi. Olin varustautunut hyvin vaelluksen erilaisia vaivoja varten. Itse en lääkkeitäni ja ea-laukkuani tarvinnut, mutta autoin niillä pitkin matkaa useita kanssakulkijoita. Jalkojen rakkovaivojen hoitoon tuli melkein erikoistuttua. Tästä saamani ‘doctor’-nimitys helpotti osaltaan kanssakäymistäni muiden kanssa. Etenkin espanjalaiset ja brasilialaiset olivat melkoisen välittömiä ihmisiä, joiden kanssa suomalaisenkin oli kyllä helppo tulla toimeen, vaikka vain viittomalla, mutta viimeistään nauramalla. Eräs Oxfordista (!) liikkeelle lähtenyt mies sanoi, että kaikkien poliitikkojen pitäisi lähteä pyhiinvaellukselle, jotta oppisivat ”todellista kansainvälisyyttä ja erilaisuuden kunnioitusta”. Tältä reissulta on itselleni jäänyt pysyvänä muistona muun muassa ystävyys erään eläkkeellä olevan brittipoliisin kanssa. Molemminpuolisten perhekontaktien lisäksi olemme jo kerran vaeltaneet yhdessä viikon lumikengillä Lapissa ja useita päiviä kesäkelillä Skotlannissa. Tekstiviestit olivat erinomainen ja jatkuva yhteydenpitokeino kotiväkeen ja ystäviin Suomessa.

Ei voi kieltää, etteikö ihan vain oman itsensä kanssa olemisella ollut paljonkin merkitystä. Tähän oli pitkillä päivämatkoilla hyvä mahdollisuus. Tuskin kukaan tulee tältä vaellukselta takaisin ihan samanlaisena ihmisenä kuin oli sinne mennessään. Pyhiinvaeltajien perinteisiin tapoihin kuuluu viedä kotipihalta kivi reitin korkeimmalla kohdalla olevan rautaristin juurelle ja siten ‘saada synnit anteeksi’. Senhetkinen raju räntäsade, ytimiin asti mennyt kylmyys ja tuima tuuli estivät kuitenkin pysähtymiseni tuolle paikalle. Repun pohjalla kulkeneen kiven jätin myöhemmin johonkin reitin varteen. Toivottavasti se siinä paikassa riitti syntitaakan keventämiseen.

Rehellisesti täytyy todeta, että ilman varsin hyvää sopeutumiskykyä ei tällaisesta majoittumismuodosta välttämättä pysty nauttimaan. Samassa huoneessa saattaa olla 20-30 eri kansallisuutta olevaa miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, kuorsaajaa ja huonounista, ilmavaivoista kärsivää ja unissaan puhuvaa. Jos joutuu kerrossängyn ylävuoteelle, niin sängylle kipuaminen ja sieltä alas laskeutuminen saattavat olla ensikertalaiselle taitoa vaativa ja rasittunein jaloin tuskan takana oleva suoritus, varsinkin pimeässä yöpissille kömpiessä. Aivan varmaa oli, ettei kukaan alavuoteella nukkuva sallinut hiestä läpimäriksi tulleiden karmean hajuisten vaelluskenkien pitämistä vuoteen pääpuolessa - jos samassa huoneessakaan.


Camino de Santiago de Compostelaa

voin vilpittömästi suositella kaikille retkeilystä kiinnostuneille ja uusia vaellusuria haikaileville vaeltajille. Yhtä pitkään ei matkalla tarvitse olla. Viimeiset 150-200 km ovat mielestäni caminon kauneinta ja vaihtelevinta osuutta.

Matkan aikana kuulin usein kehuttavan nelipäiväistä vaellusta Santiagosta Finisterraan (www.santiago-compostela.net/finisterre ). Oma aikatauluni ei siihen antanut mahdollisuutta, mutta toisten kokemuksiin perustuen voi sitä jatkotaivalta suositella otettavaksi huomioon vaellussuunnitelmaa laadittaessa. Bussilla kyllä kävin tutustumassa tähän maailmanlopun paikkaan. Via Podensiksella tutustuin moniin vaeltajiin, jotka saamieni joulukorttien mukaan jatkoivat vaellustaan Finisterraan saakka.

Tässä blogissa on aikaisemmin kirjoitettuna juttu myös Etelä-Ranskassa suorittamastani pyhiinvaelluksesta Via Podensis-reitillä (mm. www.backpack45.com/camino2p3). Se on omalla tavallaan haasteellisempi reitti kuin tämä Camino Francès, mutta hyvin suositeltava vaihtoehto espanjalaiselle reitille. Voihan nämä reitit vaeltaa ajan salliessa myös peräkkäin! Onkohan muuten kukaan nykyihminen vaeltanut Santiagoon Suomesta lähtien?

torstai 3. huhtikuuta 2008

VAELTAMASSA POHJOIS-ITALIASSA COMO-JÄRVEN TUNTUMASSA

Uudelle vaellusalueelle

Vajaat kymmenkunta vuotta sitten lähdin parin ystävän kanssa vaeltamaan itselleni ennestään tuntemattomalle alueelle Pohjois-Italiaan Como-järven länsipuolisille vuorille. Yhden mukaanlähtijän työtilanteen vuoksi ajoitimme vaelluksen alkamaan kesäkuun loppupuolella, joka melko pian osoittautui liian aikaiseksi ajankohdaksi. Mainitsen seuraavassa paikkojen ja kämppien (rifugio) nimiä, vaikka ne ilman karttaa eivät kenellekään mitään kerrokaan, mutta siltä varalta, että jospa joku lukija aikoo joskus mennä niille tienoille.

Lensimme Helsingistä Milanoon ja sieltä junalla Como'on, josta edelleen bussilla pieneen, viehättävään Cernobbio'n kaupunkiin Como-järven rannalla. Lentomatka Helsinki-Vantaalta alkoi itseni ja muistojeni kannalta onnettomasti. Unohdin terminaalin pöydälle viideksi minuutiksi vaellussauvani. Olin ottanut sen vuonna 1977 Ounasjoen rannalta Mellavaarasta Ketomellassa. Siinä oli muutamien kaiverrusten lisäksi kymmeniä alppiseuduilla siihen aikaan myytäviä sauvamerkkejä eri kohteista ja lisäksi Kiinan muurilla kulkemisesta muistuttava merkki sekä Alaskassa vaeltamisesta kertova kaunis olutpullon korkki. Montakaan merkkiä siihen ei olisi enää mahtunut. Etsimisestä ja myöhemmin löytötavaratoimistosta kyselyistä huolimatta sauvaa ei löytynyt. Kenelle muulle mahtaa olla iloa sellaisesta sauvasta, johon itselle ei liity mitään muistoarvoja.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan

Ensimmäisen päivän taivallusta teimme helteen ja ylämäen irrottaman hien valuessa ilmeisesti Caesarin aikanaan rakennuttamaa mukulakivitietä pitkin. Sillä tiellä oli varmaan kulkenut muitakin muuleja kuin me. Sellaisiksi tunsimme olomme painavien rinkkojen alla. Päivän mittaan selvisi, että ensimmäiseksi yöpaikaksemme tuumattu rifugio Murelli (www.diska.it/rifmurelli.asp) oli kiinni ja avautuisi vasta joskus heinäkuussa. Entisessä kasarmirakennuksessa toimiva rifugio Binate (www.diska.it/rifbinate.asp) oli auki ja sinne jäimmekin yöksi isännän lisäksi ainoina asukkaina. Illan mittaan katselimme laakson toisella puolella olevia Sveitsin rinteitä.

Sadetihkussa jatkui taivalluksemme kohti rifugio Bofffaloraa. Olimme siellä klo 19 tienoilla, mutta paikka oli kiinni, vaikka olimme ohikulkiessamme vielä San Fedelen kylässä kuulleet sen olevan auki. Nyt tuli pieni majoittumispulma, jonka vahvisti eräs paikalle saapunut koiran ulkoiluttaja kertomalla, että rifugion omistaja oli kuollut keväällä, josta syystä talo ei ole auki eikä aukeaisikaan. Olimme muutama kilometri aikaisemmin ohittaneet pienen, kiinni olevan ravintolan. Palasimme sen luokse siinä toivossa, että löytäisimme sieltä jonkun majoitusmahdollisuuden. Ravintolan lähellä asui joku ihan alppirosvon näköinen karjapaimen. Hänen luonaan sattui olemaan vierailulla rouva, joka osasi englantia. Hänen avullaan saimme ostettua mieheltä vettä, leipää (kuivuneita sämpylöitä paperisäkistä), olutta ja tyhjät paperisäkit sekä miehen valmistamaa juustoa. Saimme heiltä luvan (tuskin heillä oli oikeutta edes sellaista lupaa antaakaan) majoittua ravintolan terassin katon alle. Kun olimme nähneet, millaisissa oloissa se ”alppirosvo” oli ostamamme munajuustot tehnyt, eivät ne maistuneet, vaikka meillä oli tietenkin aikamoinen nälkä. Ja tarkemmin katsellen sämpylätkin olivat ihan homeessa.

Asetuimme ”kodiksi” terassinurmikolle. Asettelimme tuolit ja pöydät mahdollisimman hyvin tuulensuojiksi. Puimme kaikki vaatteet päällemme ja pujottauduimme paperisäkki-makuupusseihin. Kun olimme sytyttäneet mukana olleet tuikkukynttilät pitkin terassia, saatoimme kuvitella olomme aika kotoiseksi. Emme me kauhean hyvin nukkuneet, mutta tulipahan nähtyä ainakin suuri määrä tulikärpäsiä pimeässä yössä.

Yön tuntemukset olivat jo antaneet viitteitä jatkosta. Molemmilla kumppaneilla oli edellisen päivän aikana ilmennyt ongelmia. Toisella oli jaloissaan mahtavan pahat, vaellusmotivaation lopettaneet rakot ja toisen polvi nyt aamulla niin kipeä, ettei matkan jatkamisesta tullut heidän osaltaan mitään. Laskeuduimme noin yhden korkeuskilometrin alemmaksi lähimpään kylään (Ossuccio). Söimme siellä erojaisaterian, sillä minä aioin jatkaa matkaa yksin toisten lähtiessä matkustamaan kohti koti-Suomea.

Yksinäinen taival alkaa

Menaggiosta, kaupunki Como-järven rannalla, löysin retkeilymajan (Youth Hostels), josta löytyi myös yösija. Yöllä riehuneen hurjan ukonilman, salamoinnin ja rankkasateen jälkeen piti harkita tarkkaan, mihin matkaa jatkan. Sääennusteet eivät olleet kovin lohdulliset. Kuultuani erilaisista mahdollisuuksista päädyin lähtemään aluksi bussilla Bregliaan (749 metrissä). Sieltä kävelin huiman ylämäen rifugio Menaggio'on (1400 m:ssä, www.comoeilsuolago.it/rifugiomenaggio.htm). Se oli tasokas majapaikka. Siisti, hyvä ruoka, mahtavan kauniit näkymät Como-järvelle ja sen takana oleville vuorille. Kämpän ympärillä oli upeita niittyjä ja kallioita. Se oli niin kiva paikka, että tuli viivähdettyä siellä parikin yötä. Kävin valloittamassa Monte Gronan (1786 m), S.Amalean (1623 m) ja Monte Bregagno (2107 m). Ilta kului kämpän isännän ja hänen vieraansa esitellessä diojen avulla vaelluksiaan Nepalissa ja Kaliforniassa! Vaellushinkuni senkuin kasvoi!

Lähemmäksi Sveitsin rajaa

Lähdin kartan mukaan kohti Male'n kylää. Sieltä suunnalta edellispäivänä tullut saksalainen kertoi kyllä reitin olleen ihan ummessa ja huonosti mekitty. Mutta sinne vaan. Merkkejä ei löytynyt juurikaan ja syksyinen kuloheinä peitti mahdolliset polut alleen näkymättömiin. Kuljin vain suurinpiirtein oikeaan suuntaan maastoa ja maisemaa ihaillen. Reittini nousi ylemmäksi kuin olisi pitänyt, mutta ajattelin kyllä sieltä johonkin pääseväni. Lopputulos oli, että se näkyvissä selvemmin ja selvemmin oleva polku, jota seurasin, johti lopulta suhteellisen ylhäällä olevaan luolaan, joka papanamäärästä päätellen oli ison lammas- tai vuohilauman sadesuoja. Hajua riitti. Pitkäpunttiset housut jalkaan vaihdettuani lähdin laskeutumaan jyrkkää ja nokkosia kasvavaa rinnettä suoraan alaspäin suuntaan, jossa oletin oikean polun olevan. Tapasin kaksi miestä kunnostamassa sortunutta, yksinäistä kivitaloa. Saksalla tilanne selvisi ja totesin lopulta olevani 50 metrin päässä oikeasta reitistä. Kuusituntisen hankalan vaelluksen jälkeen saavuin Malen kylään (1200 m:ssä). Sieltä löytyi siisti pieni majatalo Locanda Maria, jossa yövyin.

Sain kuulla, etä kaikki vuorilla olevat refugiot ovat vielä kiinni, joten ei ollut aihetta pitää kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta. Päätinkin lähteä vaeltelemaan kylästä kylään. Ja mikäs näissä maisemissa olikaan kuljeskella. Mitään vierasta kieltä ei täällä kyllä osattu, koska täällä käy kuulemma enimmäkseen italialaisia turisteja. Mielenkiintoista oli pysähtyä eräässä pikkukylässä birratauolle kahden paikallisen miehen seuraan. Rinkkani herätti toki mielenkiintoa. Vaikka annoin ymmärtää, etten osaa italiaa ('Non capisco!' tai jotain sinne päin), ei se estänyt heitä puhumasta minulle entistä nopeammin ja äänekkäämmin. Olin heille tosi kehno juttukumppani!

Noin viisi tuntia kuljettuani saavuin Cavargnan kylään (1071 m). Pitkin matkaa riitti taloissa ja pihoissa katselemista ja ihailemista. Locanda Miravallesta löytyi vuodepaikka (olin sen ainoa vieras). Sen ravintolasali tuntui samalla olevan perheen olohuone vauvan syöttämisineen, ompeluksineen ym. Varasin huoneen kahdeksi yöksi.

Entisten trokarien jalanjäljillä

Kauniissa aurinkoisessa ilmassa lähdin aamulla tavoittelemaan M. Garzirolaa (2116 m). Reitin löytäminen avoniityllä tuotti vaikeuksia, mutta onneksi lähdin seuraamaan Passo S. Lucion reittiä, joka lopulta johti sveitsiläiselle rifugio Capanna'lle ja sen vieressä sijaitsevalle, 15. vuosisadalta peräisin olevalle pienelle S. Lucion kirkolle. Koska olin Sveitsin puolella, halusin tietenkin tulkita tämän rifugion raja-asemaksi, joten sen leima iskettiin minun passiini emännän lievästä vastustuksesta huolimatta.

Valtakuntien rajaa seurasin M. Garzirolalle. Rajalla oli paljon jäänteitä vanhasta piikkilanka-aidasta, joka esitteiden mukaan oli aikoinaan pystytetty salakuljettajia varten. M. Stabbiellolle en noussut, koska halusin ehtiä majapaikkaan ennen pimeän tuloa.

Takaisin kohti lentokenttää

Toinen aamu tässä kylässä valkeni varsin pilvisenä. Lähdin laskeutumaan kohti Porlezzan kylää. Olipa erikoista kulkea villien töyhtöangervojen reunustamaa tietä pitkin. Porlezzan leirintäalueelle ehdin neljässä tunnissa todetakseni vain, ettei siellä ollut sijaa teltattomalle kulkijalle. Päätin palata bussilla Menaggioon. Juuri ennen bussin saapumista repesi taivas aivan hurjan rajuna sateena. Sateessa juoksin myös Menaggiossa kohti nuorisomajaa, josta onneksi löytyi vielä yksi vapaa miesvuode. Iltaa oli kiva istua USA:n Seattlesta kotoisin olevan opettaja-sairaanhoitaja -pariskunnan kanssa ja muistella mm. muutaman vuoden takaista Seattlen välilaskua ja Alaskan vaellustani.

Varsinainen vaellukseni päättyi tähän. Palasin bussilla Comoon, jossa tutustuin laivan kyydissä vielä Como-järven näkymiin. Kaupunkikierroksella tuli tietenkin myös käytyä. Brunateen nousin köysijunalla ja menin yöksi 1800-luvun lopulta peräisin olevaan Baita Bondellaan. Lähihuipulla (M. Boletta, 1236 m) täytyi tietenkin pistäytyä. Täysikuu ja koko alapuolella oleva laakso kaukaisuudessa siintävine Milanon silhuetteineen oli upea nähtävyys huoneen ikkunasta. Yhden yön nukuin Comon Youth Hostels'issa. Lentokentälle palatessani tutustuin tietenkin Milanon nähtävyyksiin, etenkin sen upeaan Duomoon.

Tämän vaelluksen opetukset

Tämä reissu osoitti, että etukäteen kannattaa selvittää, millainen on majoitustilanne sillä seudulla ja sinä aikana, kun on suunnitellut vaelluksensa. Reissu osoitti myös sen, että jos sairaus tms. aiheuttaa joidenkin ryhmäläisten matkan keskeytymisen, voi/-vat jäljellejäävä/-vät jatkaa matkaansa, jos sairastuneet pystyvät palaamaan itsekseen kotiin ja jos yksin jäänyt pystyy jatkamaan matkaa yksikseen. Kaikkien ei tarvitse toki keskeyttää matkaansa edes vaelluksilla.



tiistai 4. maaliskuuta 2008

TSEKISSÄ JA VÄHÄN PUOLASSAKIN

PIKKUVAELLUKSIA ERI PUOLILLA TSEKKIÄ JA VÄHÄN PUOLASSAKIN

Tsekinmaalla on paljon mielenkiintoista nähtävää. Pitkillä vaelluksilla en siellä ole ollut, muta kylläkin muutaman päivän patikointeja eri puolilla.


BÖHMERWALDISSA - Saksan rajalla
Ajaessamme vuonna 2000 Itävallasta Tsekkiin tarttui eräästä turisti-infosta mukaan Miloslav Martan'in kirja Böhmerwald. Se esittelee 50 erilaista vaellusreittiä Böhmerwaldin alueella, joista kolme on Saksan puolella rajaa Muutamia niistä on tullut kierrettyä. Lähtöpaikkojamme olivat Zelezna Ruda ja Vyssi Brod. Molemmat alueet soveltuvat hyvin automatkan pysähdyspaikoiksi

Zelezna Ruda (http://www.jiznicechy.org/en/index.php?path=mest/zelruda.htm) sijaitsee Saksan rajalla Pilsenistä Klatovin kautta Passauhun kulkevan maantien (E53) varressa. Tämä alue on saksalaisten keskuudessa ilmeisen suosittua sekä kesä- että talvilomailuun. Zelezna Rudan lähimetsissä on kirjassa esitelty neljä hyvin merkittyä vaellusreittiä, joita voi halunsa mukaan yhdistellä ja muokkailla. Kaikki reitit alkavat ja päättyvät tähän pikkukaupunkiin, joten sieltä käsin voi hyvin suorittaa ”päivänkakkararetkiä”. Reitit on merkitty hyvin ja niillä on hyvä kulkea. Niiden varrella saattaa nähdä tuhoutuneita jäänteitä seudun vanhasta rauta- ja lasiteollisuudesta. Tsekin puolen korkein vuori on Panzir (1214 m), jonka huipulta olevat näkymät palkitsevat sinne kiipeämisen tai istumahissillä nousun. Aivan rajalla on hieman korkeampi huippu, Velky Ostry (1280 m), jonne myös löytyy vaellusreitti.

Vyssi Brod (www.ckrumlov.cz/uk/region/obce/i_vysbro.htm) sijaitsee Tsekin eteläkolkassa Itävallan Linzistä Ceske Budojevice'en ja edelleen Prahaan kulkevan maantien (E55) tuntumassa. Tämä pieni rajakaupunki soveltuu myös erinomaisesti pieneksi automatkan levähdyspaikaksi. Siellä on muutama hyvin merkitty ja mielenkiintoinen reitti. On aika hienoa kulkea kauniissa luonnossa Vltava -joen rannalla. Reittien varrella pääsee näkemään myös Paholaisseinämäksi kutsutun, mahtavista graniittilohkareista muodostuneen louhikkorinteen. Kaupungissa sijaitseva, 1300-luvulta peräisin oleva luostari lienee aiheuttanut sen, että suosituin vaelluspolku on paikallinen lyhyt, mutta vanhoine Kristuksen kärsimystietä kuvaavine patsaineen (14 patsasta) vaikuttava pyhiinvaellusreitti keskustasta pieneen Maria Rast am Steinin kappeliin.


CESKY RAJ ( http://travel-europe.kenax.cz/country-links/Czech-Republic/bohemian-paradise.html tai www.cesky-raj.info )
Tämä mahtavan upea kansallispuisto, jota kutsutaan myös Böömin paratiisiksi, sijaitsee vastakkaisella puolella Tsekkiä Prahasta koilliseen suuntautuvan E65-tien tuntumassa lähellä Turnovin kaupunkia. Suomalaisittain tätä aluetta voi ehdottomasti kutsua upeaksi, sillä meiltä ei tällaisia kalliomuodostelmia löydy. Kahden-kolmen miljoonan vuoden takaisten tapahtumien seurauksena meidän nähtävinämme on nyt huiman korkeita, mielikuvitusta vilkastuttavia hiekkakivivuoria. Niissä voi nähdä vaikka millaisia hahmoja. Puolan suunnasta alueelle pääsee Wroclavista Prahaan suuntautuvaa tietä E65 pitkin.


KUDOWA ZDROJ YMPÄRISTÖINEEN (mm. http://www.pl-info.net/poland/health-spas/kudowa-zdroj.html)
Ilman muuta autolla pistäytymisen arvoinen on Tsekin ja Puolan rajalla sijaitseva pieni puolalainen kaupunki Kudowa Zdroj. Se on kaunis, vanha saksalaisperäinen kylpyläkaupunki (zdroj = saksan bad), jonne pääsee tietä E67 Wroclawista Klodzkon kautta ajaen tai sitten samaa tietä Prahasta Hradec Kraloven kautta ajaen. Kudovan keskustasta kymmenkunta kilometriä pohjoiseen sijaitsee Pöytävuoriin kuluva Szczeliniec Wielkin ja Bledne Skalyn alue (http://pictures.polandforall.com/szczeliniec-wielki.html) lukemattominen mielenkiintoisine hiekkakivimuodostelmineen. Niiden keskellä, ajoittain hyvinkin kapeissa ja kiemuraisissa sokkeloissa, mutta turvalliseksi merkityllä reitillä kulkeminen on kivaa seikkailua aikuisillekin. Siellä kiemurtelu on kyllä jatkuvaa hämmästelyä ja ihmettelyä.


NACHOD (www.mestonachod.cz/en/)
Kudowan tsekkiläinen naapurikaupunki sijaitsee vain 10 km:n päässä. Täältä muutama kymmenen kilometriä pohjoiseen Hronovin ja Police nad Metujin kautta kulkevaa sivutietä pitkin sijaitsee Teplice nad Metuji'ssa kaksi ainakin yhtä mykistyttävää luontokohdetta Teplicke skalni mesto ja Adrspasske skalni mesto (www.adrspach.cz/skaly/). Viimeistään nämä kaksi kivikaupunkia, etenkin Adrspasske'n nähtyämme tuntui meistä vaimon kanssa siltä, ettei USA:n Grand Canyonia kannatakaan lähteä katsomaan. Erimuotoisille kivimuodostelmille oli annettu täälläkin kivoja nimiä. Autolla ei tarvitse olla liikkeellä nämä alueet nädäkseen, sillä Teplice nad Metujiin pääsee Prahasta kahdella junalla, ensin Nachodiin ja sieltä Teplice nad Metujiin.