lauantai 17. huhtikuuta 2010

ANNAPURNA CIRCUIT-VAELLUS HIMALAJALLA ELI TARINA VAELLUKSESTA, JOKA EI ONNISTUNUT IHAN ODOTUSTEN MUKAISESTI

1. Ennen matkaa
Jokaisella retkeilystä/vaeltamisesta/patikoinnista kiinnostuneella on varmuudella takaraivossaan jatkuvasti haave jostain unelmakohteesta. Itselläni sellaisena on ollut monia vuosia vaeltaminen Himalajalla. Kevättalvella 2009 haave alkoi kiteytyä toteutettavaksi. Varasin matkatoimistolta lokakuisen Annapurna Circuit-vaelluksen.

Kevättalvea, kesää ja syksyä sävytti jatkuvasti jonkinlainen ajatus reissusta. Joskus tuli hankittua jotain vaellusvarustetta, jota ”ehdottomasti” tarvitsisin. Iltaisin oli seikkailtava netissä ja haettava erilaisia tarinoita joko tuosta nimenomaisesta reitistä tai ylimalkaan juttuja Himalajalta. Kunnon lisäkohotuksen innossa täytyi jopa alkaa verestää vuosia sitten lopahtanutta pyöräilyharrastusta. Vaelluskunnon parantaminen oli erinomainen perustelu myös heinäkuiselle vaellusmatkalle Tatralle ja Slovensky Raj:n rotkoihin. Niistäkin on juttua tässä blogissa. Omanlaisensa historiallisen viitekehyksen suunnittelemalleni reissulle antoi 1954 painetun Maurice Herzogin Annapurna-kirjan lukeminen. Siinä hän kertoo mielenkiintoisella tavalla dramaattisista kokemuksistaan kiivetessään retkikuntansa kanssa Annapurnalle vuonna 1950. Vuoristotautiin tutustumiseksi löytyi myös aineistoa Googlesta. Matkalla saatoin tutustua Heikki Karisen kirjoittamaan kirjaseen Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu, jossa oli erinomaisentuntuinen vuoristotautia käsittelevä osa.

2. Nepaliin
Ryhmäämme kuului matkanjohtajan lisäksi viisi reissulaista. Kaksi heistä meni jo ennakkoon Himalajalle matkanjohtajamme johdolla kiipeämään Annapurna Base Campille ja sitten jeeppisafarille eri puolille Tiibetiä. Kaksi muuta matkalaista ja minä lensimme keskenämme Delhin kautta Katmandu'un. Siellä yövyimme vaellushenkisen vaatetuksemme huomioon ottaen varsin loistokkaassa Shanker-hotellissa. Hotellista käsin teimme tutustumisen tämän kaupungin varsin äänekkääseen iltaan ja kaoottiseen liikenteeseen käydessämme pankkiautomaatilla ja rahanvaihtopisteessä hakemassa paikallista valuuttaa. Vuoristokylissähän ei olisi Visan avulla selvitty.

Katmandussa tapasimme sekä suomalaisen että paikallisen matkanjohtajamme. Retkitavarat pakattiin isoihin kangaskasseihin, joita sitten kantajat joutuisivat raahaamaan. Tyhjät matkalaukut jätettiin hotellin varastoon. Vuoristomatkamme alkoi pikkubussikyydillä vaelluksen alkupisteeseen Besi Sahar'iin. Tässä vaiheessa mukaamme liittyivät nuo kaksi Tiibetin kävijääkin. Nyt porukkamme oli koossa. Ja mukava joukko se olikin.

3. Hajanaisia vaikutelmia matkalla Besi Saharista Thorung Phediin
Reilut kaksi tuntia kestänyt kävely ensimmäiseen yöpaikkaamme Bhulbbule'n kylään oli lämpimän ilman vuoksi hikinen ensitutustuminen Himalajan vuoristoon.

Ensimmäinen varsinainen vaelluspäivä Jagat'in kylään (1300 metrissä) oli sitten jo raskaampi. Polku ei ollut mitenkään tasaista, vaan paikoin jopa hyvinkin louhikkoista. Koko syksyn minua vaivanneet köhä ja keuhkojen limaisuus tekivät ylämäet raskaiksi, vaikka korkeutta ei vielä ollutkaan kuin enimmillään reilun kilometrin verran. Matkalla näimme meille harvinaista kasvia, hamppua. Kartassa olikin merkittynä ”Fields of Marijuana”!

Jo tänä ensimmäisenä päivänä tutustuimme täkäläisiin tavarankuljetusmuotoihin. Aasikaravaanit tulivatkin olemaan vastaisuudessa jokapäiväisiä tuttavuuksia. Oli selvää, että kyliin tarvittiin kaikenlaista tarviketta, joiden kuljettamiseen aasit olivat ihan omiaan. Autotietä kun ei ollut. Hurjimman tuntuinen lasti oli eräällä karavaanilla, joka kuljetti isoja dynamiittilaatikoita ja sytytyslankakeriä edessä oleville tietyömaille. Vaeltajien oli visusti otettava huomioon karavaanit, sillä aasien/muulien ja polun ulkoreunan väliin ei saanut jäädä, koska silloin oli vaarana tulla tönäistyksi alas!

Vähintään yhtä paljon tavaraa kuljettivat pienikokoiset, mutta todella sitkeät kantajat. He eivät pitäneet tavaranyyttejä reppujen lailla, vaan ne pysyivät selässä päälaen yli menevän köyden avulla. Kyllä olivat niskalihakset kovilla! Erikoisimmat kantamukset olivat miehillä, joiden kerran näimme kantavan betonirautoja ja kattopeltejä! Jaloissaan läheskään kaikilla kantajilla ei suinkaan ollut kunnon kenkiä, vaan usein jopa vain muoviset varvastossut.

Toinen vaelluspäivä päättyi Dharapani'in (1860 metrissä). Tämä laakso oli todella kaunis ja upean jylhä käveltäväksi. Tietyömailla räjäytetyt lohkareet ja mutavyöryjen sortama rinne tekivät tien monin paikoin aika raskaaksi kulkea. Laakson pohjalla on vuolas virta ja rinteiltä syöksyi alas useita kohisevia koskia. Taas paljon muita vaeltajia, kantajia ja aasikaravaaneja.

Melkein kolmannen vaelluspäivän alkutaipaleella näimme upean Manaslu'n (8163 m), jonne Aventurallakin oppaana toiminut Samuli Mansikka kiipesi pari viikkoa aikaisemmin yksin ja ilman lisähappea. Myöhemmin tuli näkyviin koko Manaslun massiivi sekä Annapurna II (7937 m). Lounaspaikalle Thanchok'iin oli kiperää nousua, mutta sen jälkeen aika helppoa. Kolmas yöpyminen oli Chame'ssa (2670 m). Ilma oli tavattoman kaunis. Viimeistään tässä vaiheessa aloin oppia runsaan veden juomisen välttämättömyyden. Paikallisista vesiletkuista otetun veden puhdistimme Micropur-pillereillä. Ostettua pullovettä emme käyttäneet lainkaan.

Neljännen yön nukuimme Lower Pisang'issa (3200 m). Reitti kulki halki viljapeltojen. Tällä matkalla näimme myös paljon omenatarhoja. Ison osan matkaa kuljimme sakeassa kuusi- ja mäntymetsässä. Upper Pisangissa kävimme ihailemassa kaunista buddhalaistemppeliä ja tyypillistä tiibettiläisasutusta. Upper Pisangista oli mahtavat näkymät Annapurna II:n ja IV:n rinteille.

Viidennen päivän aikana saavuimme Manang'iin (3540 m). Tämän päivän matkaa ihastuttivat lukuisat villiruusupensaat koreine kiulukkoineen. Niissä pensaissa oli myös paljon alppikärhöjen siemenpalloja. Varmaan kauniita pensaita kukinta-aikana. Taivaalla liitelivät muutamia mahtavia kotkia ja näkyipä yksi leppälintukin, jollaista en ole aikoihin Suomessa nähnytkään. Manangiin jäimme kahdeksi yöksi akklimatisoitumisen vuoksi.

Oma vaellukseni ei koko alkumatkan aikana ollut sujunut toivomusten mukaisesti. Koko syksyn vaivannut ”räkätauti” aiheutti vaivalloista hengitystä jo alkumatkallakin, vaikka emme olleet vielä kovinkaan korkealla. Pienikin ylämäki aivan pakahdutti. Onneksi saimme kävellä ihan omaa tahtiamme, mutta siitä huolimatta minulla oli jatkuvia vaikeuksia.

Porukkamme muut jäsenet viettivät akklimatisointipäivän vaeltelemalla ympärillä olevilla rinteillä. Minä pysyin visusti kylässä tutustuen sen erittäin alkeelliseen vanhan osan asutukseen. Nyt oli aikaa lähetellä tutuille sekä sähköposteja että tekstiviestejä. Vaimolle soitin pitkän puhelun kertoen olostani. Kylässä oli useita baareja, joissa oli tietokoneita käytettäväksi. Kävin kylän vuoristotautikeskuksessa mittauttamassa veren happipitoisuuden. Tulos oli hyvä (93%). Jatkuvan köhäni takia kuuluin kuitenkin vuoristotaudin riskiryhmään. Tästä syystä aloin syödä täällä Diamox-pillereitä, sillä niistä ei kuulemma olisi haittaakaan, mutta paljon hyötyä. Meitä ja etenkin minua kehotettiin jatkuvasti lisäämään veden juontia, jopa 4 litraan päivässä.

Seitsemäntenä vaelluspäivänä kuljimme Yak Kharka'an (4050 m). Reitti oli ihan hyvä, mutta siitä huolimatta olin monin paikoin aivan henkihaukkana. Loppumatkasta olivat huuleni ihan siniset. Enempi juominen olisi auttanut, ettei päätäni olisi särkenyt.

Tilanteestani keskusteltiin perusteellisesti oppaiden ja muun porukan kanssa. Tuntui varsin selvältä, että matkan jatkaminen on minulle mahdotonta. Tässä tilanteessa ratkaisu olisi palaaminen alempiin ilmakerroksiin eli vaeltaminen jonkun kantajan kanssa samaa reittiä takaisin lähtöpaikkaan. Tämä vaihtoehto ei kyllä houkutellut pienimmässäkään määrin. Silloin tuli esille myös mahdollisuus nousta hevosella vajaat pari päivää ratsastamalla reittimme korkeimpaan paikkaan, Thorung la -solaan, ja vaelluksen jatkaminen sieltä eteenpäin alamäkeen. Koska oloni ei ollut tämän dramaattisempi, päätin toki vuokrata hevosen, vaikka en kyllä ole ratsastusta harrastanutkaan. Myös eräs toinen porukastamme päätyi ottamaan hevosen avukseen ainakin seuraavaan majapaikkaan.

Seuraavana aamuna minun oli sitten tarkoitus suorittaa upea ratsastus Thorung Phed'iin (4450 m). Heti varhaisen aamuteen jälkeen yhtään venyttelemättä ja ihmeemmin liikkumattakaan yritin ponnistaa hevosen selkään. Siinä se sitten tapahtui! Aivan kuin oikeaan takareiteen olisi isketty puukolla. Pääsin kuitenkin hevosen selkään toisten auttaessa. Niin alkoi tämän päivän taival reidestä heijastuvien pahojen tuntemusten varjostamana. En missään nimessä ole ylpeä ratsastussuorituksestani. Matkan suurimman jännityksen aiheutti pitkän riippusillan ylittäminen, koska hevosen selässä istuen olin selvästi kaiteena toimivaa metalliverkkoa ylempänä! Kauheasti ei mielikuvitusta tarvittu, jotta mielessä väijyi häijy ajatus kaiteen yli sinkoutumisesta, jos hevonen kunnolla horjahtaisi tai kompastuisi. Hyvin siitä lopulta selvisimme – hevonen ja minä. Päivän mittaan reisi turposi ja kävi yhä kipeämmäksi.

4. Helikopterilla Katmanduun 21.10.
Aamulla oli herätys jo klo 3 paikkeilla, koska edessä olisi pitkä ja raskas ylämäkitaival solaan (noin yksi korkeuskilometri) ja sieltä edelleen seuraavaan yöpymispaikkaan Muktinath'iin alamäkeä noin 1,6 korkeuskilometriä. Reittäni oli särkenyt koko yön ajan ja se oli puristussiteestä huolimatta turvonnut ja tummunut verenpurkautuman vuoksi. Jo muutaman askeleen jälkeen oli selvää, ettei sillä koivella jatketa vaellusta. Solaan olisin kyllä päässyt hevosella, mutta sieltä eteenpäin kulkeminen on jo terveillekin jaloille melkoisen kova suoritus. Paljon ei tarvinnut pohtia, kun päädyimme tilaamaan helikopterin hakemaan minut pois ja viemään Katmanduun. Onneksi matkanjärjestäjä oli alun alkaen edellyttänytkin sellaisen vakuutuksen ottamista, joka tarvittaessa korvaa helikopterikyydin vuorelta alas!

Hieman Thorung Phed'in yläpuolella oleva kopterikenttä oli ilmeisesti Himalajan korkeimmalla sijaitseva kenttä. Sen ylempää ei helikopteri pystyisi ohuen ilman vuoksi potilaita hakemaan. Meillä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, milloin kopteri ehtii tänne, mutta minun tuli olla valmiina sen saapuessa, joten menin heti aamulla kopterikentälle. Siellä koleatuulisella kallion rinteellä odotin kyllästymiseen saakka, sillä kopteri tuli vasta noin klo 15. Muut matkakumppanini olivat menneet toki menojaan, mutta matkanjohtaja ja muutamia paikallisia miehiä oli kanssani odottelemassa. Kun kopteri sitten aikanaan saapui, lähti ”pomo” hevosella Thorung la-solaan ja sieltä jalkaisin tavoittamaan paikallisoppaan johdolla Muktinahiin menossa olevaa muuta porukkaa.

Oli todella upeaa nähdä ne mahtavat maisemat ilmasta sopivalta korkeudelta. Vaikka kopteri lensikin samaa laaksoa, jota pitkin olimme tulleet, näkyi sieltä korkealta nyt valtavasti paljon enemmän jylhiä lumisia maisemia. Oli todella mahtava kokemus nähdä kaikki ne huikean korkeat lumipeitteiset vuoret ihan melkein kosketusetäisyydeltä! Vuoriston jäätyä taakse oli näkyvissä suuri määrä pengerviljelmiä hajanaisine asutuksineen vuoriston ja Katmandun välillä.

Katmandun kentällä oli vastassa Royal Mountain Travelin (suomalaisen matkatoimiston paikallinen yhteistyökumppani) edustaja viedäkseen minut suoraan CIWEC Cliniciin (Travel Medicine Center) tutkittavaksi. Ja tarkkaan tutkittiinkin: Haastattelu, veren happisaturaatio, lämpö (odottamattomasti 37,6), keuhkokuvaus ja sydänkuvaus. Ihmeelliseltä tuntui, että reiteen vain vilkaistiin ja todettiin sen paranevan aikanaan. Keuhkokuvaus sai yllättävästi lääkärin kysymään, onko minulla ollut joskus tuberkuloosi. Tämä johtui siitä, että vasemmassa keuhkossa oli havaittu kaksi noin 6 x 5 mm:n kyhmyä. Pyysin keuhkokuvasta lääkäriltä omaa lääkäriäni varten kirjallisen lausunnon. Siinä hän vielä korosti lisätutkimuksen tarvetta. Tieto tällaisesta löydöksestä alkoi ajan mittaan vilkkaan mielikuvitukseni vuoksi todella huolestuttaa.

5. Toipilaana Katmandussa 22.-23.10.
Samalla taksilla menin hotelliin, josta minulle oli varattu huone. Vaatimaton huone, mutta riitti minulle. Lämmin suihku teki erinomaisen hyvää.

Tietenkin soitto vaimolle, joka oli huomattavan helpottunut siitä, että olin nyt ”sivistyksen parissa” enkä enää vuorella köhisemässä.

Heti seuraavana aamuna, kun vakuutusyhtiön toimisto Helsingissä aukesi, soitin sinne saadakseni tiedon, miten menetellä. Sain ohjeen soittaa Kööpenhaminaan SOS Internationaliin. Sieltä sain puolestaan postiosoitteen ja email-osoitteen ilmoittaakseni ne klinikalle laskutusta varten.

Vein nämä tiedot klinikalle ja sain kanissa olleen passini takaisin. En sinne toki kävellyt, vaan menin upeasti vanhalla paikallisella keinolla eli polkupyörärikshalla, josta maksoin tinkimättä 1000 Nepalin rupiaa, euroissa noin 8 euroa. Kyllä se vanha rikshan polkijaukko teki kanssani todellisen työn varsinkin ylämäkiä polkiessaan, joten en kehdannut alkaa tinkiä hinnasta. Ja saisinhan minä hinnan takaisin vakuutusyhtiöltä. Kuinkahan monta kertaa suomalainen vakuutusyhtiö on mahtanut korvata rikshakyydin?

Hyvin varovaisesti hipsutellen kiertelin hotellin tienoon meluisilla kaduilla ostamassa tuliaisia.

Matkafirman edustaja kävi luonani pariin otteeseen. Ilmoitin hänelle haluavani lähteä ylihuomenissa Pokharaan, sillä kuulemani perusteella se olisi paljon kivempi ja kauniimpi paikka kuin tämä kaupunki. He olisivat halunneet varata minulle paikan lentokoneessa, mutta halusin ehdottomasti mennä sinne linja-autolla, jos ei muuten niin maisemia nähdäkseni. Kuulin matkan kestävän kuutisen tuntia. Edellisenä iltana könysin katsomaan, mistä se bussi lähtee. Onneksi kävin, sillä se oli niin kaukana, ettei tavaroiden kanssa sinne kannattaisi lähteä konkkaamaan.

6. Toipilasaika Pokharassa 24.- 28.10.
Bussimatka Pokharaan oli jalan takia todella tuskallinen. Ahtaassa tilassa en löytänyt sellaista asentoa, joka olisi ollut jalalle hyvä. Istuin ikkunan puolella auringonpaisteessa, jolloin tuli turhanaikaisen kuumakin. Ikkunaa en kuitenkaan halunnut pitää auki, koska olin jatkuvasti niin köhäinen, ettei veto tuntunut lainkaan hyvältä.

Matka ei suinkaan kestänyt kuutta tuntia, vaan ainakin kymmenen, koska tie oli kehnossa kunnossa ja auto pysähtyi vähän väliä ilman näkyvää syytä. Liikenne oli lisäksi yllättävän vilkasta. Molempiin suuntiin kulki paljon linja-autoja sekä isoja, raskaassa lastissa olevia rekkoja. Kovin kiinnostuneina katselivat paikallisetkin matkustajat ympärilleen nähdäkseen syyn seisahteluihin. Nämä monet pysähdykset, joille en keksinyt mitään aihetta, saivat mielikuvituksen liikkeelle. En tokikaan tiennyt mitään silloisesta poliittisesta tilanteesta, joten melkein hakematta tuli mieleen epäilys mao-sissien toiminnasta. Vaivihkaa otinkin pankkikortin pois vyötärölaukusta ja sujautin sen paidan alle siinä toivossa, ettei sitä osattaisi välttämättä sieltä etsiä. No jaa. Pysähdysten syy ei lopulta selvinnyt.

Tie kulki melkoisen sankassa metsässä jossain vuorten alarinteillä, joten minkäänlaisia etäisiä maisemia ei ollut mahdollisuus nähdä. Tienvarsiasutuksesta sai erittäin köyhän vaikutelman ja varsin luonnollistahan se olikin, sillä olimme monien kymmenien kilometrien päässä Katmandusta ja Nepalin toiseksi suurimmasta kaupungista Pokharastakin.

Pokharassa minulle oli varattu huone samasta hotellista (Hotel Trek-o-tel), johon muu ryhmä aikanaan saapuisi. Tämä kolmen tähden hotelli oli pieni ja ihan kiva paikka. Jalka ei kyllä tykännyt yhtään tuosta linja-auton rynkytyksestä.

Aika kului kaupunkia rauhallisesti katsellen, katukaupoissa lorvaillen ja pitkiä päiväunia ottaen. Kaupunki oli kyllä myönteinen yllätys ja ehdottomasti mukavampi ja maisemiltaan kauniimpi ajanviettopaikka kuin Katmandu olisi ollut.

Nettiyhteydet pelasivat hyvin. Olinkin päivittäin yhteydessä kotiväkeen ja paluulennon vuoksi vielä muutamia kertoja vakuutusyhtiöönkin.

7. Kotimatka
Muulla porukalla oli ollut ihan hyvät säät ja muutenkin onnistunut loppumatkakin. He olivat täysin tyytyväisiä kokemuksiinsa. Mutta osoittivat myös hieman kateutta - kohteliaisuuttaankohan - minun helikopterikokemuksestani. Yhden yön nukuttuamme lähdimme lentäen Katmanduun, jossa yövyimme samassa hotellissa kuin tullessamme. Ennen seuraavan päivän Delhin lentoa kävimme vielä tutustumassa muutamiin Katmandun nähtävyyksiin. Delhissä yövyimme mahtavassa 19-kerroksisessa Ramada Plaza-hotellissa. Oikein luonteva paikka vaellusporukalle!

Lento Delhistä Helsinkiin oli sitten yhtä juhlaa. Vakuutusyhtiö oli koiven tähden muuttanut lentoni business-luokkaan, johon ilmeisesti ylibuukkauksen vuoksi yllättäen saapuivat muutkin ryhmäni jäsenet. Olipahan nautinnollista matkustaa makuuasennossa ja hyödyntää kaikkia business-luokan etuisuuksia.

8. Löydökset reidessä ja keuhkoissa
Tulkoon lopuksi todettua tämäkin asia. Myöhemmissä lääkäritutkimuksissa keuhkokuvauksistani ei onneksi löydetty mitään katmandulaisen lääkärin mainitsemia rakkuloita. Ultraääni paljasti reidessä 2,5 cm paksun ja 15 cm pitkän revähdyksen, joka ei kuitenkaan vaatinut mitään operaatioita, mutta paraneminen ja jalan varominen vei tämän talven hiihtonautinnot.

Tulipahan koettua tällainenkin vaellusmatka!

tiistai 8. syyskuuta 2009

JÄLLEEN KERRAN TATRA-VUORISTOSSA JA SLOVENSKY RAJ:N KANSALLISPUISTOSSA

Kesällä 2009 tuli taas melkoinen hinku mennä vuoristoon. Siispä menopaluulento Prahaan 9.-23.7. Lentokentältä pääsikin tällä kertaa Airport Express-bussilla suoraan Hlavni Nadraz'in (hl.n.) rautatieasemalle, josta lähti juna Slovakian Popradiin (Poprad Tatry). Melkein yhdeksän tunnin junamatka oli todella pitkäveteinen ja uuvuttava, vaikka istuinkin 1. luokan pehmeillä penkeillä ja väljästi. Kolina ja junan jatkuva heilunta estivät mokomat nukkumisenkin. Bratislavasta olisi Popradiin päässyt nelisen tuntia lyhyemmässä ajassa. Paluumatka makuuvaunussa yksin koko osastossa ja kunnolla nukkuen sujui paljon paremmin.

Etukäteen oli säätietojen mukaan aavisteltavissa, että vuoristossa voi olla huono sää. Popradista saatoinkin nähdä, että Tatra on paksun, tumman pilven peitossa, joten lähdin saman tien Slovensky raj:n puiston suuntaan. Puiston pohjoista sisäänkäyntiä, Podlesok'ia, lähellä on Hrabusice'n kylä, josta olinkin ennakkoon alustavasti varannut majapaikan. Sinne matkustin linja-autolla Popradista. Tatralle menisin sitten myöhemmin sään seljettyä.

SLOVENSKY RAJ (suomeksi Slovakian paratiisi) (muun muassa www.slovenskyraj.org)

Puistoon pääseminen tuntuu luontevimmalta Podlesokin portin kautta, koska mielenkiintoisimmat nähtävyydet, upeat rotkot, ovat helpoiten tavoitettavissa juuri täältä käsin. Hrabusicesta sinne on noin puolen tunnin kävelymatka. Podlesokista ostin hyvän vaelluskartan, jonka avulla oli helppo suunnitella patikoinnit. Karttaan on merkitty myös ohjeelliset eri reittien kulkuajat, jotka helpottavat reittisuunnittelua. Käytännössä on välttämätöntä huomata myös kartoissa olevat pienet nuolet reittien kohdalla, sillä ne ilmaisevat, mihin suuntaan kutakin reittiä saa kulkea. Vastakarvaan ei kannata lähteä kulkemaan.

Tästä puistosta on tarina myös blogin aikaisemmissa kirjoituksissa päivämäärällä 15.2.2008.

Kylästä puistoa katsellessa saa vaikutelman vajaan kilometrin korkuisesta, metsän peitossa olevasta kukkularyhmästä. Näkymän kesyys kylläkin antaa puistosta hieman väärän kuvan, sillä kyllä sieltä löytyy jylhyyttä ja korkeuseroja. Puistossa on paljon hyvin merkittyjä ja hyvin kuljettavia vaellus- ja maastopyöräilyreittejä.

Mielenkiintoisimmat kohteet minun mielestäni ovat kuitenkin puistossa olevat kalliorotkot. Niissä on myös merkityt reitit, mutta niiden kulkeminen vaatii jonkin verran uskallusta. Rotkojen pohjalla solisevat vuolaat joet/purot koskineen. Niiden varrelle ja ylikin on rakennettu puisia ja metallisia tikarappusia ja siltoja. Tikarappusissa ei ole kaiteita, joten niitä noustaessa on kuljettava huolellisesti ja tasapainon säilyttäen. Pystysuoriin kallioseinämiin on rakennettu metallisia ”kävelyhyllyjä”. Osittain joutuu kulkemaan veden liuottamiin tukkeihin sahattuja askelmia hyväksi käyttäen. Kenkien kastumiselta ei voi välttyä. Yllättävää oli huomata, etteivät nuo läpimärät tukit olleet lainkaan niljakkaita. Vaellussauvat kuitenkin helpottivat tasapainon säilyttämistä, mutta olivat hankalat ja pahasti tielläkin tikarappusilla kiipeiltäessä. Vuodenajasta riippuen eri puolilla puistoa näkee kauniita kukkia ja monenlaisia lintuja, joten kulkemisen ohessa kannattaa seurata myös ympäristöä.

Klastorisko'sta, korkeimmalla mäellä ja monien reittien risteyksessä olevasta ravintolasta, on saatavilla syötävää ja juotavaa, mutta siitä huolimatta omaa evästä ja etenkin juomista on joka päivä parasta olla mukana. Jos ei halua kantaa eväitä, niin kaikki päivittäiset reitit voi kartan avulla suunnitella niin, että halutessaan voi joka päivä kulkea Klastoriskon kautta. Tällöin päivien vaellusmatkat saattavat tulla kyllä melkoisiksi. Podlesokissa on kaksikin ravintolaa, joihin voi jättää ruokailunsa ja ”pakollisen” oluensa nauttimisen.

Kaikille rotkoille on annettu nimet ja niistä löytyy tietoja Podlesokista saatavista esitteistä. Googlesta löytyy niiden nimien mukaan useitakin osoitteita ja kuvahaun tuloksia. Kuviin kannattaa ehdottomasti tutustua. Tässä muutamia tietoja niistä reiteistä ja rotkoista, joissa itse olen käynyt ja joihin pääsee helposti nimenomaan Podlesokista käsin:

- Prielom Hornadu: Tämä 16 km pitkä jokikanjoni on kuulemma puiston suurimpia turistihoukuttimia. Vaikka välillä joudutaankin kulkemaan pystysuoriin kallioihin pultattuja hyllyjä pitkin, on tämä kanjoni sovelias oikeastaan kenen tahansa kuljettavaksi. Maalla sijaitsevat polut saattavat kyllä olla sateella ja sen jälkeen aika liukkaita. Hyvin merkitty reitti vie kulkijan lähelle Spisska Nova Ves -kaupunkia.

- Klastorska roklina: Aluksi kuljetaan reilun tunnin verran tuon Hornad-joen rantatöyräillä, maastopolulla tai noilla metkoilla, jyrkkään kallioon pultatuilla rautahyllyillä. Eräässä kohdassa viitat ohjaavat kulkemaan Klastorska roklina'a pitkin kohti Klastoriskoa. Rotkossa on seitsemän putousta (3 metristä 13 metriin). Rotkon pituus on 1.5 km ja nousua tällä matkalla tulee 224 metriä. Kiperääkin kiipeämistä riittää. Kokonaisuudessaan tämä pätkä Prielom Hornadua ja Klastorskan rotko ovat hyvä tutustuminen tällaiseen rotkokulkemiseen. Jos tämän reitin kaiteettomat tikarappuset ja muut rakennelmat sekä kiipeäminen hirvittävät, niin muihin rotkoihin ei sitten juurikaan kannata mennä. Reitti päättyy em. Klastorisko'n ravintolaan ja sen tuntumassa olevien ikiaikaisten luostarin raunioiden lähelle. Kokonaisaika Podlesokista tänne on kartan mukaan 2 tuntia 15 minuuttia, mutta enemmän siihen kyllä kuluu aikaa. Klastoriskosta on muutamia reittivaihtoehtoja (noin 2 tuntia) takaisin Podlesokiin.

- Sucha Bela: Tämä 3,8 km pitkä rotkoreitti lähtee heti Podlesokista. Nousua tällä matkalla on 409 metriä, jonka kulkemiseen kartassa on arvioitu kuluvan kaksi tuntia. Rotkossa on neljä putousta ( 8 m - 29,5 m korkeat). Tikarappusia ja tukkeihin sahattuja portaita riittää. Rotkoreitin päätepisteestä (959 m korkealla) lyhin paluureitti portille on noin 1,5 tuntia. Tämä on väkimäärästä päätellen suosituin rotkoreitti.

- Piecky: 4 km pitkä rotkoreitti (ohjeaika noin 2 tuntia) alkaa Pila-nimisestä kylästä, noin tunnin kävelymatkan päässä Podlesokista. Pila'an pääsee harvakseen kulkevalla bussilla mm. Hrabusicen kylästä (klo 7 jälkeen ja klo 9.00). Korkeuseroa lähtö- ja päätepisteen välillä on 378 m. Rotkossa on vain kaksi putousta (8 metrinen ja 13 metrinen). Reitti päättyy samoille tienoille kuin Sucha Bela, joten lyhin paluureitti on noin 1,5 tuntia.

- Velky Sokol: Tämä 6 km pitkä rotko lähtee Sokol-nimisestä kylästä, noin 1,5 tunnin kävelymatkan päässä Podlesokista. Bussilla pääsee Pila'an saakka, josta on puolen tunnin kävely Sokoliin. Rotkon kulkemiseen kuluu kartassa esitetyn arvion mukaan 2,5 tuntia. Rotkossa on kaksi putousta (7 m ja 8,5 m). Korkeuseroa reitillä on 289 metriä. Kaikissa rotkoissa on kaatunutta puuta ristiin rastiin, mutta tässä rotkossa selvästi enemmän kuin edellisissä. Rotkoreitin päätepisteestä Podlesokiin kestää kävellä lyhintä reittiä pitkin noin 2,5 tuntia.

- Sokolia dolina: Tälle, ilmeisesti hyvin vähän kuljetulle rotkolle lähdin puistonvartijan suositeltua ja kehuttua sitä todella paljon. Rotkon löytäminen edellyttää kartan hankintaa, sillä Hrabusicen/Podlesokin suunnasta sinne on aika hankala löytää ilman hyvää karttaa. Helpoiten sen saavuttaa nousemalla ensin mitä reittiä tahansa Klastoriskoon ja sieltä noin 40 minuuttia keltaista reittiä Biely Potok-joen varteen ja sitä pitkin kulkien parikymmentä minuuttia Sokolia Dolinan alkuun. Rotkon läpikävelyn ohjeaika kartan mukaan on 2 tuntia. Alkupisteessä oleva opastaulu kertoo tämän rotkon olevan ”villi” tarkoittaen sitä, että siellä on suoritettu raivauksia vielä vähemmän kuin muissa rotkoissa. Kaatuneitten puitten kiertely onkin tällä reitillä välttämätön lisähankaluus. Laakson (dolina) pituus on 2,4 km. Korkeuseroa tulee 430 metriä päätepisteen ollessa 1002 metrissä. Rotkossa on neljä putousta (3,5 m, 8 m, 15,5 m ja 75 m). Tuon korkeimman putouksen nouseminen edellyttää yli 80 metriä korkean tikapuista, pienistä silloista ja kallioon kiinnitetyistä rauta-askelmista koostuvan rakennelman kipuamista. Tasapainosta on pidettävä ehdottomasti huolta, sillä näissäkään huimissa, 40-50 senttiä leveissä tikarappusissa ei ole minkäänlaisia kaiteita. Tässä laaksossa en tavannut ketään muita kulkijoita! Puistonvartija ei kyllä suotta kehunut tätä reittiä.

Itse olen tutustunut Slovensky raj:hin vain Podlesocista käsin. Toinen mahdollisuus on mennä alunperin lähelle Spisska Nova Ves'in kaupunkia ja lähteä liikkeelle sieltä tai lähikylästä Smizanysta. Tällöin puiston portti löytyy Cingov'ista, jonka lähiympäristöstäkin löytyy useita majapaikkoja. Helpoiten nämä rotkot saavuttaa kyllä Podlesocista käsin.

TATRALLE

Viiden Hrabusicessa ja kansallispuistossa vietetyn päivän jälkeen tuntui siltä, että tunnen nyt tämän puiston ihan riittävän hyvin. Nämä päivät ovat olleet todella hikisiä sekä ajallisesti pitkien ja rasittavien päivätaipaleiden että myös jatkuvan kovan helteen (ajoittain jopa reilusti yli +30 astetta) vuoksi. Nyt alkoikin tuntua siltä, että pelkkä veden juominen patikointien aikana kostautui melkoisena uupumuksen tunteena.

Majapaikkani alakerrassa, Ascona Barissa, oli käytettävissä nettiyhteydet. Varailin sähköpostilla yöpymispaikkoja Stary Smokovecista (Casa Dolce) ja vuoristosta (Zelenom pleso, Zbojnicka chata, Terycho chata, Sliezsky dom ja Bilikova chata). Zelenom plesossa (Chata pri Zelenom plese), jossa en ollut aikaisemmin käynyt, olisi ollut paikkana vain lattiayöpyminen omassa makuupussissa, jollaista minulla ei ollut mukana. Niinpä sinne jäi menemättä. Kyllä nykyisin on helppo hoitaa tällaisia yhteyksiä, jotka ennen vaativat kirjeiden tai vähintään faksien lähettämiset vaikkapa johonkin turisti-infoon.

Bussilla oli helppo palata Popradiin ja mennä sieltä paikallisjunalla Stary Smokovec'iin. Majoituttuani Casa Dolce'en lähdin kävelemään kuuden kilometrin päähän Tatranska Lomnica'an, josta nousin kabiinilla Skalnata Pleso'lle aikomuksenani kävellä sieltä Zelenom Pleso'lle. Kipuaminen tuntui haluttomalta, joten lähdinkin Tatranska Magistrala-reittiä pitkin Zamkovskeho chata'lle ja sieltä edelleen Hrebienok'iin ja lopulta alas Stary Smokovec'iin. Seuraavan päivän päätin pitää täysin kyläpäivänä, joka olikin ihan tarpeellinen myös siksi, että silloin vuoristossa raivosi melkoinen sade ja ukonilma.

Terycho chata'lle nousu oli parin vuoden takaa tuttu juttu, joskin viikon rehkiminen puistossa tuntui lepopäivästä huolimatta kintereissä. Varaukseni oli noteerattu ja sain majapaikan kolmikerroksisen kerrossängyn alapetiltä. Yöstä ei kyllä tullut mitenkään levollista, kun en löytänyt mistään korvatulppiani ja huoneessa kuului aivan tavatonta viiden miehen erisävyistä kuorsausta ihan mahdottomasti. Yöllä asioilla käydessä oli erikoista huomata, että ruokalan lattia oli viimeistä sijaa myöten täynnä makuupusseissa nukkujia. Edes oven eteen ei oltu jätetty kulkutilaa. Huoneesta poispääsy tuottikin melkoisia vaikeuksia, kun sai taskulampun valossa yrittää nähdä sen verran, ettei astu kenenkään nukkujan päälle.

Seuraavan päivän matka Zbojnicka chata'lle oli myöskin tuttu parin vuoden takaiselta vaellukselta, mutta nyt oli rinkka selässä. Kettinkitaival Priecne sedlo'lle (satula) ja sen yli tuntui aika haastavalta. Mukava oli välillä huilailla toisten kiipeäjien kanssa. Ennen kämpälle saapumista oli ihan kiva joutua kävelemään lumihangessakin. Tällä kämpällä en ollutkaan ennen yöpynyt, joten oli yllättävää saada makuupaikka majan yläkerran lattialta. Siinä oli kylläkin kunnon patja ja pääpuolen ympärillä vanerista tehdyt ”näkösuojat”. Huoneita siellä ei tainnut ollakaan. Illalla alkoi taivas synkentyä ja vielä ennen nukahtamista ehti rankkasade ja ukkonen vaikuttaa ajatuksiin huomisen päivän matkanteosta.

Aamulla lähdin ennestään itselleni oudolle kettinkireitille Prielom sedlo'n ja Polsky hreben'in yli vuoristohotelli Sliezsky dom'iin. Melkein heti liikkeellelähdön jälkeen alkoi sataa vettä ja ajoittain räntääkin. Silloin tällöin rävähti ukkonenkin varsin lähellä. Erään kallellaan olevan kivenjärkäleen alla oli pakko lisätä pitkät housut ja slipoveri nyt jo läpimärkien vaatteiden päälle sekä ottaa käyttöön sormikkaat. Jatkuvan vesisateen myötä taival hankaloitui huomattavasti, koska nahkasormikkaat tulivat varsin niljakkaiksi ja kettinki sekä askelmiksi tarkoitetut rautalenkit olivat vaarallisen liukkaita. Tarkasti sain harkita, miten jalkani asettelin noille lenkeille tai kallion ulkonemille ja halkeamiin. Lipsahtamisen varaa ei ollut. Toinen sauva vasemmassa kädessä oli hyvä lisätuki. Sliezsky dom on kunnollinen hotelli ja se olikin juuri nyt mitä erinomaisin majapaikka, koska sain kuivattua läpimärät vaatteet ja kengät suihkuhuoneen lämpöpatterilla. Peseytyminen lämpimässä suihkussa tuntui suorastaan ruhtinaalliselta.

Erinomaisen aamupalan jälkeen laskeuduin Tatranska Polianka'an ja kävelin tien vartta Stary Smokovec'iin ajatuksena mennä sittenkin uudelleen majoittumaan Casa Dolce'en Bilikova Chata'n asemesta.

LOPUKSI

Tämä jäänee toistaiseksi viimeiseksi keikakseni Tatralle ja näille Slovakian tienoille. Ensimmäisen kerran kävin siellä omalla autolla vaimon kanssa vuonna 1995. Silloin Tatran rinteillä kasvoi vielä mahtava havumetsikkö, joka kaatui syksyn 2004 myrskyssä. Paljon muutakin muutosta on tänä aikana tapahtunut. Myrskyssä tuhoutuneiden rakennusten tilalle on rakennettu uusia, joskin muutama tuhoutunut rakennus on jätetty korjaamatta. Missään ei enää näy ensimmäisen käynnin aikaisen poliittisen järjestelmän vaikutuksia. Myrskyn tuhoja on täydentänyt jonkinlainen tuhohyönteinen, koska nyt näkyi laajoja alueita pystyyn kuolleita kuusia, joista syksyllä 2007 suorastaan satoi neulasia. Mielenkiintoista oli huomata, että myrskyn tuhoamille alueille oli jäänyt pystyyn vain lehtikuusia ja että tuo tuhohyönteinen ei ollut tehonnut myöskään lehtikuusiin. Myrskyn tuhoaman metsän tilalla näkyi monin paikoin talkoilla istutettuja puiden taimia. Loppukesälle tyypilliset sankat ja kauniit horsmakasvustot antoivat kauniin värisävynsä koko puuttomalle rinteelle. Asukkaiden pelkäämää turistien pakoa myrskyn rumaksi muuttamilta seuduilta ei onneksi ole havaittavissa, melkein jopa päinvastoin.

Olen joka kerta Tatran suunnassa käydessäni ihmetellyt, miksei näillä seuduilla näe koskaan suomalaisia vaeltajia. Syytä en osaa sanoa, mutta omien kokemusteni perusteella voin suositella Tatraa ja sen lähitienoon kansallispuistoja Mala Fatra'a ja Slovensky raj'ta. Maastosta löytyy sekä helppoja että haasteellisia reittejä, majoituspaikkoja on sekä vuorilla että kylissä, ihmiset ovat ystävällisiä ja luonto on todella kaunista. Slovakia on nykyisin euromaa ja ainakin vielä hyvin halpa. Sinne on helppo mennä joko omalla autolla Via Balticaa pitkin tai lentämällä Prahan tai Bratislavan kautta.

Katso myös tässä blogissa olevia aikaisempia juttuja Tatrasta ja näistä molemmista puistoista.

lauantai 31. tammikuuta 2009

PIENINYN KANSALLISPUISTOSSA

AUTOMATKA ETELÄ-PUOLAAN JA SLOVAKIAN MALA-FATRALLE SYKSYLLÄ 2008

1. Puolan läpiajo

Ajoimme vaimon kanssa lokakuussa Tallinnasta kolmen päivän ajan etelä-Puolaan Novy Sacz'in eteläpuolelle pieneen Koscienkon kylään. Tarkoituksemme oli mennä tutustumaan Pieninyn kansallispuistoon. Lehtipuuvaltaiset metsät ja rinteet olivat jo menomatkalla upean ruskan värjäämiä. Liettuassa näimme varmaan Suomestakin muuttaneita töyhtöhyyppiä isoina laumoina pelloilla.

Kokeilimme aikaisemmilta matkoilta poikkeavaa reittiä ollaksemme nopeasti perillä ja ennenkaikkea välttääksemme Varsovan liikennekaaoksen. Ajoimme Puolassa reittiä Suwalki-Augustow-Lomza-Ostrow Masowiecka-Minsk Mazowiecki-Grojec-Radom-Kielce-Tarnov-Novy Sacz-Koscienkon. Tällä matkalla oli ja on varmaan vielä ainakin ensi kesänä tietöitä ilmeisesti kiertotien rakentamiseksi. Tietöistä huolimatta se on suositeltavampi ajoreitti kuin mennä Varsovan kauhean vilkkaaseen liikenteeseen. Loppujen lopuksi tuntui siltä, että helpompi ja nopeampi olisi ehkä kuitenkin ollut ajaa Augustovista etelään Lublinin ja Krosnon kautta kulkevaa tietä.

Paluureittimme kulki Mala Fatran alueelta Terchovasta Liptovsky Mikulasiin ja sieltä edelleen Slovakian puolella reittiä Poprad-Presov-Svidnik ja jatkoa Puolassa Krosno-Lublin-Suwalki ja edelleen Via Balticaa Tallinnaan. Tämä Puolan puoleinen itäinen tie on huomattavan rauhallinen ajettava, joskin matkaan saa varata aikaa ja kärsivällisyyttä, sillä taajamia on paljon ja niissä alhaiset nopeusrajoitukset, joita valvotaan ja joita on syytä noudattaa.

Automatkan aikana Puolan puolella yövyimme etupäässä rekkakuskeille tarkoitetuissa zajazdeissa (majataloissa), joissa on aina ollut tilaa ilman varauksiakin. Ne ovat olleet ihan siistejä paikkoja yön yli viivähtämiseen. Joka kerta meille on vakuutettu, että auto on pihalla turvassa ja niin se on ollutkin. Auton sisälle emme tietenkään ole jättäneet tavaroita murtautumishoukuttimiksi. Yksi sukulaismies toki lohduttikin meitä taannoin, ettei Puolassa kukaan Toyotaa varasta :-).

2. Pieninyn kansallispuistossa (www.pieniny.sk/en.html)

Koscienkossa olimme kolme yötä yksien yli 80-vuotiaiden mamman ja papan tosi siistissä piharakennuksessa, perhemajoituksessa siis. Kanssakäyminen näiden ystävällisten vanhusten kanssa oli kivaa, vaikka meillä ei ollut yhtäkään yhteistä sanaa käytettävissämme.

Majoituksessa oli hieman etsimistä, vaikka tarjontaa oli paljon. Perhemajoitusmahdollisuudesta Puolassa saa vihjeen talojen portinpielessä olevista pienistä kylteistä, joissa lukee joku seuraavista sanoista: pokoje, wolny pokoje tai nocleqi. Niihin ei kokemuksemme mukaan liity mahdollisuutta aamiaiseen.

Vaeltelimme tästä kylästä käsin kaksi päivää, ensin Pieninyn kansallispuistossa ja sitten naapurikylässä Jaworkissa Wawoz Homolen suojelualueella. Joka puolella oli upeita maisemia ja maastoja sekä hyvin merkittyjä reittejä. Pahoissa paikoissa reittien turvallisuutta oli parannettu metallikaiteilla. Koscienkon kirjakaupasta ostamaamme karttaa tarvitsimme vain patikoinnin suunnittelussa ja yleiskuvan saamisessa. Tätä aluetta voimme suositella käyntikohteeksi kaikille hyvistä luontokohteista kiinnostuneille retkeilijöille.

Upein kaikista yksittäisistä kohteista oli Dunajecin kanjoni Sokolican huipulta (747 m) suoraan alas nähtynä. Paljon linkkejä ja kuvia löytyy osoitteesta www.mattfind.com/Dunajec_River.

3. Kohti Tatra-vuoristoa

Täältä siirryimme kauniin Bukowina Tatrzanska'n kylän ja Zakopanen läpi sen kyljessä olevaan, aivan Tatran kansallispuiston rajalla sijaitsevaan Koscieliskon kylään (tarkemmin Kiry'yn). Ja taas kivaan perhemajoitukseen, jossa onneksi oli kotona englantia puhuva tytär. Sieltä käsin vaeltelimme pari päivää tällä vuoriston pohjoisrinteellä. Ensin kipuamista ja laskeutumista Dolina (laakso) Mietusia'ssa ja lähivuoren (1271 m) ylityksessä. Sitten patikoimme päivän Dolina Koscieliska'ssa kohti Slovakian rajaa. Laakson perällä 1100 metrin korkeudessa sijaitsi hyvä ruoka-, levähdys- ja majoittumispaikka Ornakin maja (www.zakopane-life.com/sleep/hotels_details/103-Ornak). Siitä olisi vaeltamista voinut halutessaan jatkaa korkealle Puolan ja Slovakian välisille huipuille. Kulkemamme laaksoreitti oli helppokulkuinen, mutta jylhän kaunis, jossa ei tarvinnut kyllä kulkea yksin. Matkalla olisi ollut mahdollisuus käydä myöskin useissa reitin varrella olevissa luolissa.

Osan laaksomatkaa olisi halutessaan voinut matkustaa perinteisiin puolalaisasuihin pukeutuneiden hevosmiesten rattailla. Kävellessä saattoi välipalaksi ostaa paikalliselta lampaanjuuston valmistajalta herkullisen ja kauniisti muotoillun palan oscypek-juustoa. Samalla oli mahdollisuus tutustua tämän perinteisen juuston perinteiseen valmistukseen aivan reitin varrella sijaitsevassa savuisessa majassa. EU:n määräysten mukaan tätä maukasta savujuustoa voi valmistaa vain Tatra-vuoriston alueella.

Yhden päivän kävimme viettämässä kauneudestaan kuuluisassa Morskie Oko'ssa (www.zakopane-life.com/poland/morskie-oko-zakopane). Järven takana olevalle Puolan korkeimmalle vuorelle Rysylle ei ollut tarkoitus kiivetä, mutta ei se olisi ollut mahdollistakaan, koska edellisessä viikonvaihteessa satanut lumi peitti vielä rinteet. Täälläkin oli tietenkin edustava majatalo, jossa olisi voinut ruokailun lisäksi yöpyäkin. Järven ympärillä ovat Puolan mahtavimmat vuoristonäkymät.

Zakopanen kyljessä, Puolan puoleisella Tatralla on useita vaativia, mutta ihan suositeltavia vuoristoreittejä. Niihin emme nyt tutustuneet, koska olemme kulkeneet siellä kymmenkunta vuotta aikaisemmin.

Matkaa jatkoimme kauniista hirsirakennuksistaan tunnetun Chocholowin kylän (www.zakopane-life.com/poland/chocholow-podhale) läpi Slovakiaan. Tässä kylässä kannatti pysähtyä ihailemaan täkäläisen perinteisen hirsityön kauneutta.

4. Slovakiaan

Tuon kylän läpi jatkoimme ajoa Slovakian puolelle ja edelleen Mala Fatran kansallispuistossa sijaitsevaan kauniiseen Terchovan kylään (www.terchova-info.sk/en/index.php). Tässä kylässä olimme myös vuosi sitten, mutta nyt ei välttämättä tarvinnut patikoida samoja reittejä, sillä vaellusmahdollisuuksia on paljon. Tämä kansallispuisto on kertakaikkiaan kaunis ja mielenkiintoinen, mutta kyllä tarvittaessa myöskin erittäin haasteellisia reittejä sisältävä luontokohde. Tutustuimme taas mainioon mammaan, jonka talon yhdessä tosi siistissä huoneessa asuimme viikon päivät. Kylässä on useita perhemajoituksia, pensionaatteja, motelleja ja jopa hotelleja.

5. Muuta

Tällä kertaa emme poikenneet patikoimaan High Tatralle eli varsinaiselle Tatran vuoristoalueelle. Siitä samoin kuin Mala Fatrasta löytyy juttuja blogin vanhemmissa teksteissä. Pitkään kuitenkin ajoimme vuoriston eteläpuolella sen jylhästä kauneudesta kaiken aikaa nauttien.

tiistai 4. marraskuuta 2008

KILIMANJAROLLE JA SAFARILLE

KILIMANJARON RINTEILLÄ JA TANSANIAN TASANGOILLA VUONNA 1994

ALUKSI

Kummallisela tavalla jotkut asiat alkavat askarruttaa takaraivossa ja vaatia lopulta ratkaisuja. Eräs tällainen ajatus oli lähteä joskus Kilimanjarolle, Afrikan korkeimmalle vuorelle. Ja lisäksi aikana, jolloin se ei ollut ihan tavallinen retkikohde suomalaisille.

Seuramatka ei kiinnostanut, ja kun sain vanhalta vaelluskaverilta mukaanlähtösuostumuksen marraskuun 1993 tienoilla, alkoi matkan intensiivinen suunnittelu, sillä ajateltu ajankohta oli jo kolmen kuukauden kuluttua helmi-maaliskuun vaihteessa. Nyt oli haalittava kokoon kaikki mahdollinen asiaan liittyvä infomateriaali. Erinomaisen Kilimanjaro-oppaan sain vaimon ja tuttavien avulla Saksasta. Lonely Planetin East Africa-kirja antoi riittäväntuntuisesti yleistietoa matkamme kohdealueesta, mutta ei mitään itse vaelluksesta.

Varsinaisen Kilin vaelluksen lisäksi halusimme kokea Afrikkaa muutenkin. Kokonaisajaksi päätimme kolme viikkoa, josta viikon verran kuluisi Kilimanjarolla, viikon verran Tansanian luonnonpuistoissa ja loppuaika vielä muuten matkoihin sekä Nairobiin, Arushaan ja Moshiin tutustumiseen. Hesarista sattui löytymään tarjouslento Helsinki-Lontoo-Nairobi (internet-yhteyksistä emme silloin vielä tienneet mitään). Lennon varattuamme alkoi matkan rakentaminen ajanjaksolle 19.2.-11.3.94.

Lähetystön ja muutamien tuttavien kautta sain tiedon luotettavasta tansanialaisesta matkanjärjestäjästä J.M.Tours'ista Arushassa (www.jmtours.co.tz). Yllättäen sen omisti suomalaissyntyinen entinen lähetystyöntekijä. Esitimme hänelle toivomukset pääpiirteittäin. Hänen firmastaan varasimme lopulta kiipeilyä varten oppaan sekä kaksi miestä, auton ja majoitukset neljään Tansanian kansallispuistoon (Lake Manyara, Ngorongoron kraatteri, Serengeti ja Tarangira) tehtävää safaria varten. Lisäksi esitimme toivomuksen voida mennä tutustumaan johonkin maasai-heimon kylään.

Kansallispuistojen kiertelyn suunnitteluun annoimme toimistolle vapaat kädet, mutta ilmoitimme, ettemme kaipaa mitään kunnon majoituksia vaan haluaisimme yöpyä mieluummin teltoissa.

Kaikki varaamiset ja sopimiset onnistuivat faksaamalla. Kirjeiden lähettelemiseen aikaa olisi ollutkin liian vähän. Nettiyhteyksistä ei vielä silloin ollut puhettakaan.

Kaikki tuntui erinomaisen hyvältä, kun saimme J.M.Toursilta vielä tiedon, että meitä on joku kuski (John nimeltään) vastassa Nairobin lentokentällä viedäkseen meidät hotelliin sekä että Nairobista pääsemme bussilla Tansanian puolelle Arushaan.

NAIROBISSA

Saavuimme Nairobiin illan jo pimetessä. John oli meitä vastassa. Oli omanlaisensa elämys yrittää keksiä mustasta vastaanottajien joukosta meitä odottava musta mies. Hän oli kuitenkin kirjoittanut ylhäällä pitämäänsä lappuun ihan riittävän oikeat sanat. Meille varattua huonetta ei enää ollutkaan vapaana, mutta Johnin avustuksella löysimme toisen hotellin. Iltapimeässä olisimme voineet ilman Johnia ollakin pienissä vaikeuksissa tässä meille täysin oudossa kaupungissa. John oli muuten mielenkiintoinen tyyyppi mm. siksi, että hän oli käynyt muutamia vuosia aikaisemmin seuraamassa Jyväskylän Suurajoja. Jos suunnitelmat toteutuvat oli hänen poikansa tulossa seuraavana vuonna opiskelemaan Tampereen yliopistoon.

Illalla erottuamme olimme sopineet Johnin kanssa, että hän tulee hakemaan meidät aamulla ja kierrättää eri puolilla Nairobia. Kävimme kansallismuseossa, joka oli mm. ihmisen kehityshistoriaan liittyvien löytöjen esittelyn vuoksi varsin mielenkiintoinen paikka. Suuren hautavajoaman reunalla saimme Johnilta tiukat nuhteet rynnättyämme autosta ulos ottamaan valokuvia, vaikka siinä oli lojumassa useita miehiä. Johnin mukaan he olisivat voineet ryöstää meidät ja hän ei olisi mahtanut asialle mitään. Slummialuetta katselimme vain kaukaa, mutta se oli ihan riittävästi. Karen Blixenin museoon eli hänen omakotitaloonsa oli tosi mielenkiintoista tutustua. Heti kotiin palattua teki mieli katsoa uudelleen Blixenistä kertova Minun Afrikkani-filmi.

Ajelun päätteeksi menimme varaamaan seuraavaksi aamuksi bussimatkan Arushaan. Aamulla selvisi Johnin kiinnostus asiaan, sillä hän ilmestyi pikkubussilla hotellille ennenkuin ehdimme lähteä sieltä em. bussille. Johnin pikkubussin kyydissä matkasimmekin lopulta Tansanian Arushaan.

SAFARILLA

Safaria varten meillä oli käytettävissä yksi jeeppi ja sille kuski Lucas sekä apumies Peter, joka yllätykseksemme osasi puhua suomea. Hän oli edellisenä päivänä palannut Kilimanjarolta, jossa -20 asteen pakkanen oli palelluttanut hänen nyt kesivät kasvonsa.

Ensimmäinen safarikohteemme oli Lake Manyaran luonnonpuisto (www.lakemanyara.com). Heti maastoon päästyämme huomasimme, että pitkä sateeton kausi tulee vaikeuttamaan sekä kasvinsyöjien että niitä syövien petojen näkemistä. Tiheissä puskissa oli runsaasti marakatteja ja paviaaneja. Avarammilla alueilla näkyi kirahveja, muutamia elefantteja, erilaisia antilooppeja, vesipuhveleita, virtahepoja, seeproja, marabu-haikaroita, pelikaaneja, flamingoja ja kaiken huipuksi yksi laiska leijona. Yövyimme Karatun kylässä eräässä vierasmajassa. Lähes täysikuu valaisi iltamaisemaa. Lämpötila oli +26 astetta. Itse asiassa tämän päivän aikana näimme paljon eläimiä vaikkakin niiden lukumäärä oli tavanomaista pienempi.

Safarin toisena päivänä suuntasimme matkamme Serengetiin (www.serengeti.org/), tähän ehkä Afrikan kuuluisimpaan kansallispuistoon. Matkalla poikkesimme Olduvai Gorgeen (http://en.wikipedia.org/wiki/Olduvai_Gorge). Sen museossa kerrottiin laajasti Leakyn tutkijapariskunnan näiltä seuduilta vuonna 1959 löytämästä noin 1,8 miljoonaa vuotta vanhasta ihmisen (Homo habilis) kallosta. Sieltä he olivat löytäneet myös ihmisen jalanjäljen 3,5 miljoonaa vuoden takaa. Koko matkan ajan näimme runsaasti erilaisia savannin eläimiä (Grant- ja Thompson-gaselleja, seeproja, gnu-antilooppeja, impala-antilooppeja, puhveleita, muutama Topi-antilooppi, hyeenoita ja yksi gepardikin).

Lucasin ja Peterin puheet kuivuuden pakoon ajamista eläimistä tuntuivat pitävän paikkansa, sillä Serengetissä ei näyttänyt olevan juurikaan eläimiä. Gnu-antilooppilaumat ja muut kasvissyöjät olivat siirtyneet paremmille apajamaille Keniaan, joten niitä syövät pedot myöskin. Tästä huolimatta Lucas ja Peter varoittelivat koko ajan meitä leijonista, mutta todella pelkäsivät niitä itsekin. Tästä tuli safariretkemme ensimmäinen telttayö. Illan pimetessä kysyimme oppailta heidän aseistuksestaan, ”kun niitä leijonia nyt on niin paljon”. Aseita heillä ei ollut, vaan sanoivat koko yön palavien öljylyhtyjen pitävän pedot loitolla. Telttaan kömpiessämme ei luotttamuksemme öljylamppuihin ollut kovin suuri, koska jo pienikin tuulenvire pystyi sammuttamaan ne iltapalaa syödessämme. Aamulla riitti katseltavaa, kun lähikalliolla asustava paviaanilauma liikkui tutkimassa paikkoja ruuan toivossa.

Ngorongoron kraatteri (mm. www.acacia.pp.fi/Tansania.htm) oli seuraava kohteemme. Telttapaikan haimme kraatterin reunalla sijaitsevalta vartioidulta leirintäalueelta. Vartijoilla oli reilusti kiväärit olallaan. Ne olivat tarpeelliset kraatterista nousevien eläinten varalta. Itse kraatteriin menimme seuraavana aamuna jeepeillä ja nähtävää riitti siellä asustavien maasaiden lisäksi. Täällä näimme ensimmäiset leijonat virkeinä, ison norsulauman, gepardeja, gnuita, lammikko täynnä virtahepoja ja ilmassa kaartelemassa isoja haukkoja. Kraatteri oli juuri niin mahtava kokemus kuin siitä kerrotaan. Ja siellä näkee varmuudella eläimiä, vaikka kuivuus olisikin ajanut ne muualta ruuan hakuun. Täällä vihantaa syötävää riittää. Erikoista oli nähdä, miten lähekkäin antiloopit ja pedot voivat elellä silloin, kun pedoilla ei ole ruoka-aika.

Viimeinen safarikohteemme Tarangiran luonnonsuojelualue (mm. http://en.wikipedia.org/wiki/Tarangire_National_Park) oli meidän matkallamme taas pettymys, koska kuivuus oli täältäkin ajanut eläimet muualle. Vain muutama pahkasika jossain möyrimässä. Saimme siis oikein hyvän kuvan siitä, millaista näillä seuduilla on silloin, kun uutisissa kerrotaan Afrikan kuivuudesta. Mahtavien apinanleipäpuiden ja makkarapuun näkeminen kuittasivat jotenkin eläinten poissaoloa.

MAASAIKYLÄÄN VIERAILULLE

Erikoistoivomuksemme tälle Afrikan matkalle lähdettäessä oli ollut päästä vierailemaan jossain maasaikylässä (http://en.wikipedia.org/wiki/Maasai). Onneksemme vierailu oli saatu meille järjestettyä. Kylä sijaitsi jossain Moshin suunnassa ja Kilimanjaron lentokentän takana. Odottelimme oppaamme kanssa eräässä kylässä meitä vastaan tulevaa maasailääkäriä. Hän oli kävellyt koko yön, noin 40 km, vain opastaakseen meidät kyläänsä, jonne ei ollut mitään kunnollista tietä! Vain jeeppikyyti pitkin savannin puskikoita.

Kylä oli yllätys. Siellä oli kiviset kirkko, sairaala ja lääkärin asunto. Avustuksia oli siis saatu. Muut rakennukset olivat perinteisiä savi- ja lantamajoja. Majoituimme lääkärin talon yhteen huoneeseen. Kaikesta päätellen valkoihoiset eivät olleet ihan tavallisia ihmisiä ainakaan tässä kylässä, koska lapset ensin pelkäsivät meitä ja sitten olivat kiinnostuneita etenkin meidän koskettelemisesta. Lopulta he olivat aina käsissämme kiinni, joten yksin emme kylän alueella kävelleet. Kyllä oli mielenkiintoista nähdä tämä uljas heimo arkiolossaan ja upeissa asuissaan. Kummallisten tansanialaisten sääntöjen mukaan maasait eivät saa liikkua kyliensä ulkopuolella omissa perinteisissä vaatteissaan.

Saapumispäivämme oli sunnuntai ja jumalanpalvelukseen osallistuminen kuului tietenkin asiaan. Seremonia oli outo, mutta mielenkiintoinen. Eräs jumalanpalveluksen osuus oli se, että lääkäri esitteli meidät kylälleen. Tämän jälkeen myös aikuiset kyläläiset uskaltautuivat lähellemme. Kirkonmenojen jälkeen kaikki kokoontuivat lähellä olevan ison puun alle. Siellä pidettiin huutokauppa, jossa myytiin kananmunia ja hedelmiä. Tulot menivät kolehtiin.

Erikoinen kokemus odotti meitä iltapäivällä, kun kuulimme, että kylällä on tanssijuhlat jossain lähitienoilla. Lääkärin toivomuksesta ja meidän vuoksemme juhla oli siirretty edellisviikosta tähän päivään. Kyläläiset ja me kokoonnuimme muutaman kilometrin päässä olevalle lehmäaitaukselle. Juhla koostui ryhmittäin toteutetusta, maasaille tyypillisestä hyppytanssista. Naiset erikseen ja miehet erikseen omina ryhminään. ”Musiikki” muodostui erikoisista rytmikkäistä kurkkuäänistä. Instrumentteja ei ollut käytössä. Aidon tanssijuhlan näkeminen ja ikäänkuin siinä itse mukana oleminen oli todella hieno elämys. Aivan muuta kuin Nairobissa näkemämme turistiesitys.

Tutustuimme myös kylän moderniin sairaalaan, jossa ei kylläkään ollut yhtään potilasta. Heille luovuttamamme tarvikkeet ja vielä ennen paluulentoa lähettämämme ensiapulaukkujemme sisällöt lisäsivät sairaalan perusvaraston moninkertaiseksi! Kävimme tutustumassa myös kylän kouluun. Vein heille terveisinä oman kouluni oppilaiden piirustuksia.

KILIMANJAROLLE

Matkamme lopullinen tavoite oli jo lähellä. Yövyttyämme Moshissa lähdimme meitä hakemaan tulleen autokuskin opastamina kohti Marangun kylää ja Kilimanjaron puiston porttia, jossa kiipeilyoppaamme Stephen oli odottelemassa. Stephen valitsi isohkosta miesjoukosta, välillä jopa nyrkkejään käyttäen, meille riittävän kantajamäärän ja sitten lähdettiin matkaan. Kantajat heittivät rinkkamme päänsä päälle, vaikka neuvoimmekin heille, kuinka niitä kannetaan. Stephenin ”pole, pole” (”hitaasti, hitaasti”)-komento tuli seuraavien päivien aikana meille hyvin tutuksi.

Ensimmäisen yön vietimme Mandara hut'illa. Sinne saavuttuamme meidät täysin kastellut sade oli loppunut ja saimme ripustettua vaatteitamme majojen katoille kuivumaan. Norjalaisten rakentamat majat olivat siistit ja muutenkin hyvät. Pimeässä illassa katolla olevat aurinkopaneelit takasivat kämppiin edes jonkinlaisen valon.

Seuraavalla majalla eli Horombo hut'illa noin 3700 metrissä vietimme kaksi yötä varmistaaksemme korkeuteen tottumisemme. Siellä ollessamme kävimme 620 metriä korkeammalla Mawenzi Satteli'lla saadaksemme vielä varmistusta akklimatisoitumiseen. Sieltä näimme kaikessa upeudessaan koko Kibon satulan, Kibon majan ja jopa osan polkua Kibon majalta ylöspäin.

Toisen Horombo-yön jälkeen jatkui matkamme kohti Kibo hut'ia. Korkeus alkoi tuntua jo askeleen pituudessa ja yhä herkempänä hengästymisenä. Sää ei enää suosinut shortseja, vaan tuulenpitävät vaatteet olivat ihan paikallaan. Kibon maja oli rakennettu luonnonkivistä. Tästä syystä majassa oli huomattavasti kylmempää kuin ulkona. Yöllä kello yhden aikaan alkava lopullinen huipulle kipuaminen edellytti kunnon nukkumista, jonka takasi lämmin makuupussi.

Yön pimeydessä lähti taskulamppujen muodostama valomato kiemurtelemaan kohti huippua. Täällä oli paljon porukkaa nousemassa samaan aikaan kuin mekin. Vähitellen valot sammuivat, kun kulkijat huomasivat, että kuutamo antaa ihan riittävän valon. Gilmanns pointin (5681 m) saavuttaminen oli yhtä juhlaa!

Parinkymmenen asteen pakkanen ja sen lisäksi korkeuden aiheuttaman ääreisverenkierron heikkeneminen aiheuttivat sen, että alemmissakin lämpötiloissa herkästi palelevat varpaani olivat melkein jäässä. Vaelluskenkiin ei mahtunut kuin yhdet sukat. Hieromallakaan ei veri ruvennut kunnolla kiertämään, joten nousu oli jätettävä tähän. Onneksi Gilmanns pointin saavuttaminen hyväksytään Kilimanjaron valloitukseksi.

Aloitimme hitaan ja kiireettömän laskeutumisen kauniista auringonnoususta ja vuoren valloituksen aiheuttamasta kivasta tunteesta nauttien. Jyrkässä alamäessä ja luistavassa sepelikössä askel oli pitkä ja olo rento.

Kibo hutilla otimme muutaman tunnin unet ja jatkoimme sen jälkeen matkaa Horombo hutille, jossa nukuimme sitten melkein kellon ympäri.

Seuraavana päivänä laskeuduimme portille. Vastaan tuli uusia innokkaita vuoren valloittajia. Heille toivotimme onnea yrityksessään, sillä turhan monet joutuvat yleensä kääntymään takaisin jo jopa Horombo hutilta. Siihen on syynä riittämätön akklimatisoituminen. Ennen nousua pitäisikin ehtiä olla edes muutamia päiviä huomattavasti merenpinnan tasoa korkeammalla.

Portin muodollisuuksiin kuului kunniakirjojen allekirjoitus, oppaan ja kantajien palkkion maksu sekä tietenkin koko porukalla oluttölkeillä skoolaaminen.

Moshiin saavuttuamme oli meitä kahta odottamassa vielä miellyttävä tilaisuus. Moshissa silloin asunut entinen jyväskyläläinen, oli kutsunut meidät luokseen iltapalalle ja saunaan!

MATKAN LOPPUOSA

Arushassa kävimme vielä kiertelemässä kaupungilla pieniä ostoksia suorittamassa. JM Toursin omistajaperheen luona olimme tansanialaisella teellä. Matkan Nairobiin teimme shuttle-bussilla, jonka ainoat matkustajat olimme.

Lentokentällä kuulimme, että kone ei pääse sinä iltana lähtemään Lontooseen Heathrow:n kentällä olevan IRA:n hyökkäyksen vuoksi. Meille osoitettiin yösija Nairobin Intercontinentalista! Siellä yöpyminen ja lentofirman laskuun (ilman lupaa) syöty todellinen juhla-ateria kruunasivat matkamme.










tiistai 12. elokuuta 2008

VAELTAMASSA ALASKASSA KESÄLLÄ 1991

VAELTAMASSA ALASKASSA KESÄLLÄ 1991

Taustaa, valmistelua ja menomatka

Ilmeisesti kaikki Jack Londonin kullankaivajista kertovat nuorisokirjat 1950-luvulta olivat virittäneet ”takaraivooni” salaisen kaipuun kullankaivajien maisemiin. Joulukuussa 1990 päätimme vaelluskaverin kanssa mennä seuraavana kesänä katsomaan, millainen paikka se Alaska oikein on.

Ennakkotietoa vaellusmahdollisuuksista tai mistään muustakaan tarpeellisesta ei ollut paljon saatavissa. Tätä on vaikea kuvitella nykyisenä internetin sisältämän valtavan tietomäärän aikakautena. Sitä ei löytynyt lähetystöstä eikä kirjastoista. Paras opas löytyi Saksasta, josta vaimo toi kirjan vähän ennen matkaamme. Eräs hämeenlinnalaisen kanoottiryhmän jäsen sanoi omiin kokemuksiinsa nojaten, ettei ”kukaan hullu mene Alaskaan vaeltamaan”. Käytettävissä olevan vähäisen aineiston mukaan oli vain luotava mielikuva tulevasta vaelluskohteesta.

Muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi varasimme etukäteen bed and breakfast-tyyppisen perhemajoituksen Anchoragesta. Tiedon puutteen vuoksi emme voineet ennakkoon suorittaa tämän enempää mitään varauksia. Tiesimme, että Anchoragesta menee päivässä yksi juna pohjoista kohti ja yksi tulee takaisin. Linja-autoliikenteesta tai väliasemien kautta kulkevasta poikittaisliikenteestä meillä ei ollut mitään tietoa. Ainoa tieto helpoista kulkuneuvoista olivat puskapilotit, joita kalastelijat käyttävät mennessään kalapaikoille. Nämä lentokoneet eivät meitä houkutelleet. Varsinaiseksi kohteeksemme valitsimme keskellä Alaskaa sijaitsevan ja Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren, Mount McKinleyn juurella olevan Denalin kansallispuiston (www.denali.national-park.com).

Karhuvaarasta tiesimme, mutta siihen emme voineet kotona mitenkään varautua. Emmehän kumpikaan olleet ampuneet muuta kuin joskus armeija-aikana ja sillä ”metsästyskokemuksella” ei ollut paljon tekemistä hurjistuneen karhun edessä. Jätimme siis varustuksestamme kiväärit pois. Muuta varustusta suunnitellessamme pidimme ohjenuorana Sarekin vaellusten kokemuksia, sillä oletimme ilman muuta, ettei Alaskassa niillä leveysasteilla voi olla sen hankalammat olosuhteet. Jotta kaikkea vettä ei tarvitsisi aina keittää, otimme matkaan giardiasis-parasiitteja tappavia pillereitä. Molemmilla olivat silloin markkinoille tulleet uudenaikaiset ilmatäytteiset retkipatjat. Fjällrävenin tuplakupoliteltta oli majoitteemme.

Lentoreitiksi tuli muutamista vaihtoehdoista Hki-Tukholma-Kööpenhamina-Seattle-Anchorage. Menomatkasta muodostui erikoinen. Vaatiessamme ehdottomasti koneessa tupakoimattomien osastoon ja kun sellaista ei löytynyt Kööpenhaminasta eteenpäin, sijoitettiin meidät siellä ilman lisämaksua business-luokkaan. On aivan selvä, ettei meillä ollut siihen ratkaisuun poikkipuolista sanaa sanottavanamme. Nautimme menomatkasta kirjaimellisesti täysin siemauksin, sillä ruoka- ja juomatarjoilut olivat ruhtinaalliset. Grönlannin ylittäminen kirkkaalla säällä herätti kummasti virvelöintihalut niille rannoille.

Seattlen ja Anchoragen välillä tarvitsi joku kaverini makuupussia ja -alustaa, koska ne olivat häipyneet hänen tiukasti pakatun rinkkansa päältä. Uusien löytäminen oli tietenkin ensimmäisiä tehtäviämme


Alkuaika Anchoragessa

Mutkien takaa löysimme majapaikkamme, iäkkään italialaissyntyisen vanhan rouvan omakotitalon, jonka yläkerran huoneeseen majoituimme pariksi yöksi.

Saimme selville missäpäin tätä laajaa kaupunkia sijaitsee hyvä urheilutavaraliike ja menimme sinne bussilla. Sen kuljettaja sattui olemaan mies, jonka isoisä (Soukkala nimeltään) oli kotoisin Alavudelta. Hän ei osannut suomea, mutta tunnisti kyllä meidän puhuvan suomea. Kaverini osti hyvän makuupussin ja -alustan. Erikoista oli nähdä, millaisia todella kylmiin olosuhteisiin tarkoitettuja jalkineita ja vaatteita tässä liikkeessä oli myynnissä. Turvallisuudentunteen varmistamiseksi ostin kaasu-pippuri -paineruiskun, joka häätää kuulemma jääkarhunkin kuuden metrin päästä.

Päivän aikaan kaupungilla ei näkynyt eskimoita, mutta illan tullen heitä alkoi ilmaantua katukuvaan yhä enemmän samalla, kun ”valkoihoiset” jo poistuivat katukuvasta. Kaikki eskimot olivat enimmäkseen humalaisia ja varsin resuisia. Sääliksi kävi tätäkin alkuperäiskansaryhmää.

Yllättävää oli, ettei turisti-infoilla ollut meille mitään annettavaa, kun kyselimme vaellusmahdollisuuksista yms. Rautatieasemalta kävimme katsomassa juna-aikatauluja.


Kohti Denalin puistoa

Mielenkiintoinen ja upeiden maisemien halki kulkeva junamatka alkoi varhain aamulla. Saimme vapaasti valita paikkamme, tilaa riitti. Toisen kerroksen näköalavaunusta oli tietenkin parhaat näkymät. Suulaat oppaat antoivat vaunuissa taukoamatta tietoja kasvillisuudesta ja maisemista. Taas mielenkiintoinen yllätys, yhden oppaan isovanhemmat olivat suomalaisia. Suomalaisjuurisia ihmisiä on kuulemma Alaskassa runsaasti. Monissa paikoissa me olimme kuitenkin ensimmäiset suomalaiset.


Illan suussa olimme Denali Park'in villin lännen -tyylisellä rautatieasemalla. Menimme suoraan vaeltajille ja junamatkailijoille tarkoitetulle Morino-nimiselle leirintäalueelle ihan aseman vieressä. Teltan pystytettyämme menimme Visitor Access Center'iin (www.alaska.org/denali/advice-talkeetna-option.htm) selvittelemään lupa-asioita. Monien koukeroiden jälkeen saimme luvan yöpyä täydeksi väitetyllä leirintäalueella. Lopullinen lupa tuli vasta, kun kerroimme telttamme jo olevan siellä pystyssä! Saimme myös luvan viikon vaellukselle tietyllä, puiston ääripäässä sijaitsevalla alueella, koska muut alueet olivat kuulemma täynnä tai niillä oli liikaa karhuja. Lupa tuli kunhan olimme panneet moniin papereihin nimemme ja saaneet opetusta seudun erikoisongelmista, mm. infoa karhun kanssa toimimisesta. Ainoa asia, mistä meille ei heidän mielestään tarvinnut kertoa, oli hypotermia, koska olimme Suomesta. Allekirjoitusten merkitys lienee heidän vapauttamisensa kaikesta vastuusta. Erikoisin varustus, jonka saimme oli paksusta mustasta muovista ruuveilla suljettavin kansin valmistettu noin 10 litran säiliö ruokien kuljetusta varten. Karhut eivät kuulemma saa sitä auki! Olipa niissä rinkkojen päällä kannettavaa.

Karhujen varalta myös leirintäalueella oli isot peltikontit ruokatavaroiden säilytystä varten. Jäljistä päätellen otsot olivat joskus niihin yrittäneetkin. Maaoravat ja paikalliset kuukkelit olivat kivaa leirintäseuraa.

Aamuteetä keittäessämme koimme ikävän yllätyksen, sillä Anchoragesta ostamamme polttoaine, jota luulimme Trangioihin sopivaksi, syttyi palamaan hirmuisella liekillä. Onneksi emme olleet silloin lähellä telttaa. Meillä ei tietenkään ollut ollut mukanamme Trangioihin soveltuvaa tenttua. Kyselimme sitä Visitor centeristä, mutta kertoivat, ettei sitä voi täällä käyttää, koska eskimot joisivat sen kurkkuunsa. Lainasimme joltain ystävälliseltä sielulta retkemme ajaksi petroolikeittimen.

Denali-puistossa on noin 130 km pitkä maantie, jota yksityisautoilla voi kulkea vain pätkän verran. Puistossa huolehtivat shuttle-bussit ilmaiseksi kaikesta liikenteestä. Vaeltajia varten kulki erikseen camper-busseja, joihin pääsivät vain rinkkaselkäiset. ”Tavallisia” turisteja puistossa tuntuu kulkevan paljon, retkeilijöitä ei niinkään.


Syvemmälle puistoon

Camper-bussilla lähdimme varhain aamulla kohti Wonder Laken leirintäaluetta (upeita ruskakuvia Woder Lakesta eteenpäin: www.terragalleria.com/parks/np.denali.4.html). Koko matkan ajan näkyivät taustalla Alaska Range-vuoriston huiput ja lopuksi Wonder Laken takana itse Mount McKinley (www.new7wonders.com/nature/en/nominees/northamerica/c/MountMcKinleyMountainPeak/).

Bussin kuljettaja toimi samalla matkaoppaana selostaen koko ajan näkymiä ja pysähdellen silloin, kun joku halusi valokuvata jotain näkymää tai lähikohdetta (maisemia, karibuja, majavia, karhuja tai hirviä). Turistit hyvinkin kaukaa USA:n eteläisemmistä osista tulevat tänne varta vasten nähdäkseen M McKinleyn. Bussimatka päättyi Eielson Visitor Center'iin (www.alaskatravel.com/denali-park/shuttle-bus-eielson-am.html). Suurin osa matkalaisista palasi takaisin. Me jatkoimme automatkaa viimeiselle varsinaisessa puistossa olevalle leirintäalueelle Wonder Lake'lle. Sinne päättyi bussireitti, mutta tie jatkui vielä kohti 8 km:n päässä olevaa Kantishna'a (www.kantishnaroadhouse.com/). Janosta kärsien laahustimme tuon taipaleen. Luonnonvettähän ei voinut giardiasis-parasiitin vuoksi juoda sellaisenaan.

Yövyimme yhden yön Roadhousen takana hevosaitauksen vierellä, mutta istuimme tuokion tässä kapakassa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kullankaivajakylän tunnelmasta nauttien. Pihassa oli vuodelta 1906 peräisin oleva toimistorakennus ja kullankaivajan teltta varusteineen. Joen rannalla oli myös pienen pieni sauna. Ystävällinen ja selvästi työstään nauttiva baarimikko antoi meille paljon hyviä neuvoja vaellustamme varten. Tuloiltana meillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä riittävän kauaksi kylästä, sillä emme saaneet yöpyä karttaan merkityn ”päiväalueen” sisällä. Teltan pystytettyämme alkoi sataa oikein kunnolla ja sitä riitti aamuyölle saakka.


Varsinaiselle vaellusalueellemme

Söimme kapakassa tukevan aamiaisen.

Rinkat painoivat paljon (karhusäiliöt, paljon petrolia ja juomavettä tavanomaisten varusteiden lisäksi). Petrolia piti olla paljon siksi, että tulimme olemaan aika korkealla, jossa vettä täytyy keittää kauan, koska veden kiehumispiste saattaa olla vain 70 astetta, mutta parasiitit eivät siihen heti kuole, van keittämistä piti jatkaa pitkään. Kaikki juotava vesihän piti keittää ja näin ollen puuron, kastikkeiden ja teen valmistus vaati polttoainetta tavanomaista paljon enemmän. Kärrytie nousi jyrkästi ja pian saavutimme ensimmäiset karttaan merkityt vanhat kaivokset. Onni oli mukanamme, sillä takaamme tuli jeeppi, jota ajoi nainen (jonkun kullankaivajan vaimo) kanssaan poika ja koira. He ottivat meidät kyytiinsä, joten pääsimme helposti heidän leiriinsä.

Tutustuimme heidän kaivauksiinsa. Rouvalla ja hänen miehellään oli pistoolit vyöllä karhujen pelottelemiseksi. He keräsivät ukonkiven näköisiä kiviä noin 50 vuotta vanhan kaivoksen jätekasoista. Nykymenetelmillä niistä saadaan kuulemma hyvin irti arvokkaat ainekset.

Jatkoimme matkaa jalkaisin. Kipusimme yli erään vuoren ja perustimme leirimme heti päiväaluerajan taakse. Ei puita missään. Karhun sontaa löytyi. Vesipaikka vuoren rinteessä, rajan väärällä puolella, vanhan kaivuupaikan tuntumassa.

Teltan pystytettyämme veimme ruokasäiliön ja keittovehkeet ohjeiden mukaisesti noin 100 metrin päähän teltasta. Teltassa ei saa pitää mitään ruualta tuoksuvaa. Tuo etäisyys siksi, että jos karhu tulee penkomaan meidän ruokiamme, niin se on riittävän kaukana, jotta me voimme ajatella sen poishätistämistä tai lähteä itse etäämmälle lipettiin.


Puuton ympäristö tarjosi paljon nähtävää. Maisemat olivat avarat. Kasvillisuus oli päällisin puolin kuin Suomessa, mutta lajikkeet olivat erilaiset. Horsma kasvoi vain 10-20 cm:n korkuisena ja siinä muutama iso, kaunis kukka. Pensashanhikkia kasvoi villinä. Suopursu esiintyy kuivillakin paikoilla n. 4 cm:n korkuisena. Kissankello oli 3 cm:n korkuinen. Lapinvuokko oli voimakaskasvuinen. Jonkun sortin leppä oli täällä vastaavanlainen puskakasvi kuin Lapissa tunturikoivu ja vaivaiskoivu. Murmeleita ja maaoravia oli teltan ympärillä paljon. Muutamia kotkia liiteli taivaalla.


Sateen sattuessa sateessa

Ensimmäinen varsinainen aamu Alaskan villissä luonnossa paljasti heti alussa tulevan sään luonteen. Taivas oli harmaa, pilvet roikkuivat matalalla.

Tästä huolimatta ensimmäisen päivän käytimme päiväreppuvaelteluun Kantishnan yläpuolella olleelle vuorelle. Sieltä oli mahtavat näkymät Mount McKinleylle eli paikalliselta nimeltään Denalille. Vaikka sen huippua ei pilven seasta nähtykään, oli vuorinäkymä vertaansa vailla.

Matkalla vuorelle olimme kulkeneet Pake Housen kautta. Tämä jo huonossa kunnossa oleva kämppä on joskus palvellut kulkijoita. Vieraskirjakin löytyi. Katto piti tihkusateen, mutta paluumatkan kovempi sade tuli ajan kanssa katosta läpi. Kämpässä oli kamina, mutta polttopuista ei tietoakaan. Petrolia löytyi runsaasti, joten aloimme varovaisesti polttaa sitä kaminassa saadaksemme lämmintä.

Rinnesoilla kasvoi tiheää pensashanhikkia ja juolukkaa. Lapinorvokissa oli isot kukat. Matalaa ukonhattua kasvoi siellä täällä. Kulkiessa oli ohjeiden mukaan huudeltava, että karhut tietävät väistyä tieltämme. Teltalle tulimme aivan läpimärkinä. Siitä päivästä tuli ensimmäinen, jolloin aamupala jäi viimeiseksi ruuaksi. Sateessa emme viitsineet lähteä keittelemään ruokavesiä.

Täytyy myöntää, että sade pilasi meidän retkemme. Vaatteita ei saatu missään kuivaksi. Untuvapussini oli epäonnistunut, koska kaverin kuitupussiin verrattuna se oli kostuessaan kylmä.

Vähäiset sateettomat tai tihkusateiset ajat kiertelimme tienoita ympäriinsä lähihuippuja valloitellen.

Eräänä sateettomana päivänä valloitimme 4753 jalkaa korkean Spruce Peak'in. Uutena lintuna näimme kivitaskun. Etäältä näimme myös naalin tai sen näköisen eläimen.

Teltalle palattuamme satoi jälleen taivaan täydeltä ja taas jäi päivän ateria syömättä. Sadetta oli pidettävä ainoassa suojassa eli tuulen tuivertamassa teltassa. Kaikki vaatteet alkoivat olla jo märkiä tai ainakin pahasti kostuneita.

Vuorelta olimme nähneet erään laakson pohjalla kullanhuuhtojien leirin. Sateettomana päivänä menimme sinne. Joen rantaa oli pöyhitty oikein kunnolla ja lähivuorten rinteet olivat täynnä kaivausmonttuja. Valtauksella oli kaksi miestä etsimässä korukiviä apunaan isot kaivinkoneet ja pumput. Romua oli joka puolella hirveä määrä. Pienen kiitoradan reunassa oli lentokoneen romu. Se oli jäänyt siihen parisen vuotta aikaisemmin laskutelineen katkettua.

Miehet asuivat isossa asuntovaunussa. Saimme siellä kahvit. Ovi oli sisäpuolelta täynnä karhun kynsien jälkiä. Miehet olivat kääntäneet ovet, jotta ehjä puoli tuli ulospäin estämään uusia ryntäyksiä. Lähtiessämme palaamaan omalle leirillemme näimme edessämme olevasta pensaikosta lähteneen karhuemon kahden poikasensa kanssa ryntäämässä jo turvallisen etäällä rinnettä ylöspäin. Tämän jälkeen pidimme entistäkin enemmän ääntä ilmoittaaksemme näille pedoille olevamme tulossa.

Tämä oli viimeinen päivämme näissä maisemissa ja samalla viikon kaunein. Pesimme pyykkiä ja kuivasimme auringossa kaikki rinkoissakin olevat kostuneet vaatteet. Paluumatkalla poikkesimme hyvästelemään kullankaivajaperheen ja kuljimme jeeppitietä Kanteeshnaan. Siellä leiriydyimme entisen paikkaan.

Saimme baarimikolta luvan lämmittää saunan. Saunominen olikin verraton päätös viikon vaellukselle. Sen yksinkertaisempi ei sauna juurikaan voi olla. Yksinkertaiselle lauteella olisi mahtunut enintään kolme henkilöä. Kiukaana toimi pieni valurautainen hella, jonka päällä olevassa emalikattilassa lämpesi pesuvesi. Löylyä saatiin heittelemällä vettä sekä hellan levylle että peltisen savutorven kylkeen. Joessa pulahtamisen jälkeen nautinto oli täydellinen.

Ilta kului pitkälle yöhön baarissa maistellen mm. isännän erinomaista dippikastiketta (Cheddar-juustoa, Halapenyo-pippuria, viherpippuria ja tomaattisosetta).

Palasimme tuloreittiä pitkin lopulta Morinon leirintäalueelle. Otimme selvää Anchorageen menevän Gray Linen-bussin aikataulusta ja vietimme viimeisen iltamme näissä maisemissa.


Takaisin Anchorageen ja kohti Alaskan eteläosaa

Bussi oli erinomainen vaihtoehto junalle. Maisemat näkyivät paremmin kuin junasta. Nuori naiskuljettaja toimi mainiona ja puheliaana oppaana.

Anchorageen saavuimme illalla. Asuntoa ei ollut varattuna. Yritimme ensin löytää tilaa Youth Hostelsista, mutta siellä vaadittiin kansainvälistä jäsenkorttia, jollaista meillä ei ollut. Lähimotelli oli tavattoman rähjäinen, joten sinne emme halunneet mennä. Puhelinsoitto ennestään tutulle mammalle ja saimme hänen luotaan taas yösijan.

Ajatuksemme oli lähteä tutustumaan eteläiseen Alaskaan. Siellä sijaitsevaan Sewardiin meni päivässä vain yksi bussi tai juna. Sen päivän liikennevälineet olivat jo menneet, joten päätimme vuokrata auton viideksi päiväksi.

Lähdimme ajamaan kohti Homer'ia, jonka leirintäalueelle pystytimme telttamme. Matkalla ehdimme tottua pariin meille outoon asiaan. Mittarilukeman ja auton aistittavissa olevan nopeuden välillä tuntui olevan melkoinen ero ennenkuin tajusimme, että nopeus olikin mailia/h eikä km/h. Toinen kummallisuus pelästytti meidät aina autoon mennessämme. Aina kun suljimme auton oven, rämähtivät turvavyöt automaattisesti päälle. Kaupungilla kiertelyn lisäksi lähdimme hakemaan kalastusmahdollisuuksi. Erään matalan joen rannalla onnistui kaverini saamaan koukkuun pyrstöstään kiinni jääneenä punaisen, kutemaan nousemassa olevan lohen. Siitä (93 cm pitkä) meille riitti syötävää muutamaksi päiväksi.

Seward'issa Kenain niemimaan itäosassa asetuimme taas leirintäalueelle. Seward oli korkeiden, osittain lumipeitteisten vuorten ympäröimä ja rantoja lukuunottamatta siisti satamakaupunki. Nimensä kaupunki on saanut Alaskan Venäjältä ostaneen senaattorin mukaan. Satamassa oli mielenkiintoista seurata paikallisten ihmisten kalastusta. He heittivät virvelillä mereen lyijymötikän, jossa oli kolme isoa koukkua. Ja kalaa nousi. Lohia täytyi olla meressä valtavasti, koska niitä ei tarvinnut mitenkään houkutella uistimeen.


Takaisin pohjoiseen

Paluumatkalla Anchorageen tutustuimme mm. turisteille nähtävyydeksi kunnostettuun kullankaivajan kaivokseen ja upeaan Portagen jäätikköön kylläkin vain jääjärven rannalta katsellen muiden turistien tapaan. Anchoragen ohitse jatkoimme matkaa Alaskan tärkeimälle maatalousseudulle, Matanuskan laaksoon atapaskaintiaanien vanhoille asuinalueille.

Muutama matkamme viimeinen päivä kului tutustumalla Matanuskan laakson nähtävyyksiin, mm. isoon myskihärkäfarmiin, kiertelemällä Anchoragessa 15 km pitkin merenrantaa tutustumassa maanjäristyspuistoon sekä tietenkin ostoksilla.


Jälkitunnelmia ja -mietteitä

Suomeen verrattuna Alaska ei ollut luonnoltaan niin erilaista kuin olin etukäteen kuvitellut. Etukäteisinformaation puutteesta johtuen petyimme lopulta vaeltamisen mahdollisuuksiin. Denalin puisto oli toki kokemisen ja näkemisen arvoinen, sää vain sattui olemaan erittäin kehno, joten vaeltamisesta emme saaneet nautittua niin paljon kuin olisimme toivoneet. Julkista liikennettä ei ollut paljon ja se keskittyi nimenomaan Fairbanks–Denali – Anchorage-Seward -maantiehen. Siitä sivulle kulkeminen olisi ollut tuskin mahdollista ilman ongelmia.

Eteläisemmillä alueilla totesimme, ettei metsissä olisi pystynyt vapaasti kulkemaan tiheiden ja piikkisten pensaiden sekä tuuheiden kuusikoiden vuoksi. Olisikohan metsissä voinut vapaasti kulkeakaan jatkuvan karhuvaaran ja mahdollisten lupamenettelyiden takia.

Leirintäalueet olivat hyviä ja niissä turvallisen tuntuista yöpyä. Metalliset kontit takasivat sen, etteivät karhut päässeet ainakaan leiriytyjien ruokiin käsiksi.

Kaikesta päätellen Alaska soveltuu paremmin kanoottiretkeilyyn ja lentokonekuljetusten (puskapilottien) varaan rakentuvaan kalasteluun kuin vapaaseen vaeltamiseen.

Erilaisista ongelmista huolimatta olimme matkaan tyytyväisiä. Olimmehan nähneet melkoisen mielenkiintoisen maapallon kolkan ja tämähän on arvo sinänsä.


sunnuntai 22. kesäkuuta 2008

THAIMAA, KAMPUTSEA JA VIETNAM

OMATOIMIMATKALLA THAIMAASSA, KAMPUTSEASSA JA VIETNAMISSA


ALUKSI THAIMAASSA/ENIMMÄKSEEN JOMTIENIN TUNTUMASSA

Ennen tätä matkaa olivat vaimon ja minun kokemuksemme Thaimaasta vain ryhmämatka Hua-Hiniin. Meillä ei ollut juurikaan mitään muuta käsitystä tästä useiden tuttavien kehumasta maasta. Otimme meno-paluulennon Bangkokiin. Koska meillä ei ollut tuntumaa tässä maassa matkustamisesta, asuntotarjonnasta eikä paljon muustakaan, varasimme etukäteen erään tutun välityksellä asunnon viikoksi Pattajan kyljestä Jomtienista.


Jo bussimatka Bangkokista Ekamain linja-autoasemalta Jomtieniin opetti meille sikäläisen maan tavan intomielisesti tuulettaa bussit, taksit ja yksityisautotkin. Pyynnöistä huolimatta
bussiemäntä ei vähentänyt kylmää puhallusta. Lopulta ei auttanut muu kuin teipata laastarilla naamaamme puhaltava tuulettajan putki umpeen. Joku onkin kertonut, että Thaimaassa auton ja huoneiden viilentäminen on ylellisyyttä. Siitä he tuntuvat nauttivan oikein täysin siemauksin.


Yön pimeydessä olisi ollut täysin mahdotonta löytää asunto-osoitettamme, ellei autossa ollut saksalainen, Jomtienissa asuva mies olisi ottanut meitä ”siipiensä suojaan” ja neuvonut meitä mm. lavataksien käytössä. Lopulta hän vei meidät omalla autollaan perille asuntoomme!


Majoitusta löytyy

Olimme varanneet asunnon viikoksi, mutta kun seuraavana päivänä kiertelimme Jomtienissa, huomasimme miten paljon siellä on tarjolla yksinkertaisia ja halpoja, mutta siistejä guesthouseja. Kun kaiken lisäksi hotellimme remontti oli jäänyt sen verran kesken, että avoimesta viemärin ilmastointiputkesta tulvahti huoneeseen estoton WC-viemärin haju joka kerta, kun jossain kerroksessa vedettiin vessaa, olimme valmiit muuttamaan heti toiseen paikkaan. Tuon perhehotellin emännän kasvot eivät olleet yhtään hymyileväiset, kun hän menetti kaksi viikon asiakastaan. Puolentoista kuukauden matkamme aikana tulimme huomaamaan, ettei asuntojen vaihtaminen ole suinkaan epätavallista. Niinpä mekin vaihdoimme majapaikkaa suruttomasti, jos emme olleet tyytyväisiä kulloiseenkin majapaikkaamme.


Meille oli aikamoinen yllätys, miten paljon Jomtienilla ja Pattajalla näkyi ja (humalan vaiheesta riippuen) myös kuului olevan suomalaisia sekä turisteina että miehiä thai-naisten kanssa pysyvästi asuvina. Paikallinen suomalaisten yhdistys järjesteli juuri silloin kovalla innolla Suomen presidentin vaaleja.


Meillä oli mukanamme useita kirjoja, mutta onneksi lähistöllä oli Aurinkomatkojen toimisto, jonka ”kirjaston” kirjoja saatoimme lukea ennen matkan jatkumista, jolloin omat kirjamme säästyivät myöhempien lukutuokioiden varalle.


Hieronta on aina yhtä ylellinen nautinto

Jomtienilla oli hyvä hierontapaikka, jota piti suomalaisen miehen vaimo. Öljyhieronnat ja tehokkaat jalkahoidot tuntuivat ruhtinaallisilta päivän pitkien kävelylenkkien jälkeen. Rannoilla emme ottaneet hierontoja. Vietnamista tulomme jälkeen teimme todellisen löydön. Jomtienin keskustassa sijaitsi sokeiden hieromalaitos (Thai Blind Massage Institute). Kahden tunnin tehokas hieronta maksoi vain 5 €.


Ajan kuluksi

teimme pitkiä kävelylenkkejä joka päivä. Pisimmät lenkit ulottuivat Pattajan taakse, josta sitten huristelimme takaisin lavataksilla. Kerran kävimme Aurinkomatkojen retkellä läheisellä maaseudulla tutustumassa mm. paikalliseen kylään, kiviveistämöön, osteriviljelmään ja kouluun. Lähistöllä sijaitsevassa Nong Noochin trooppisessa puutarhassa (www.nongnoochtropicalgarden.com) kannatti ehdottomasti pistäytyä. Jouluksi varasimme paikallisesta matkatoimistosta kolmen yön paikan Koh Samet-saarelta (www.kohsametislandguide.com). Se oli onnistunut joulukohde. Asunto mitä viehättävin. Ympäristö kauniita istutuksia täynnä ja saarella kiva kuljeksia katselemassa erilaisia loma-asuntomahdollisuuksia, joita siellä olikin runsaasti eri beecheillä.


KAMPUTSEAAN

Kotoa lähdettyämme meillä oli ajatuksena käydä tutustumassa myös Kamputseaan ja Vietnamiin. Parin viikon oleskelu Pattajalla tuntui riittävän ja teimme ratkaisun lähteä minibussilla kohti Siem Reap'ia (www.canbypublications.com/siemreap/srhome.htm) ja siellä sijaitsevaa Unescon maailmanperintölistalla olevaa Angkor'in temppelialuetta (www.angkor.com ja www.angkorwat.org). Bussi oli täynnä reppureissaajia, joiden joukossa oli ihan luontevaa matkustaa. Viisumimuodollisuudet hoituivat sujuvasti rajalla, jossa myös varasimme majoituksen Siem Reapiin, koska alkoi näyttää siltä, että saavumme sinne vasta iltapimeällä, jolloin olisi melko hankala etsiä asuntoa oudossa kaupungissa. Maantie Siem Reapiin oli kuin kynnöspeltoa.


Auringonlasku ja itse temppelialue.

Ensimmäisenä iltana menimme Angkoriin tuk tuk-mopon kyydissä katsomaan auringonlaskua eräältä temppelivuorelta. Siellä oli valtavasti väkeä, joten jyrkkien ja pahasti lohkeilleiden portaiden nouseminen ja etenkin laskeutuminen oli todella vaarallisen tuntuista. Auringonlasku oli vaivanarvoinen nähtävyys siinä eksoottisessa ympäristössä innostuneen väkijoukon keskellä.

Itse temppelialueelle lähdimme saman tuk tuk-pojan opastuksella. Ostimme yhden päivän lipun ja ehdimme sen aikana mielestämme ihan riittävästi tutustumaan tähän valtavan upeaan temppelialueeseen ja tietenkin itse Angkor Wat'iin. Jäimme mopon kyydistä oppaan suosittelemissa paikoissa ja kiertelimme aluetta itseksemme ja menimme sitten sovittuun paikkaan, jossa poika oli meitä odottamassa vieden meidät sitten taas seuraavaan kohteeseen. Ennen uutta kohdetta saimme häneltä hyvän selostuksen paikasta, johon olemme seuraavaksi menossa. Päivä kului tiiviisti.


Kohti pääkaupunkia Phnom Penh'iä (www.canbypublications.com/phnompenh/ppintro.htm).

Päädyimme hieman epätavalliseen matkustusmuotoon, laivamatkaan Tonle Sap-järveä ja -jokea pitkin (www.adb.org/Projects/Tonle_Sap). Tähän uudenvuoden aaton matkaan kului noin kolme tuntia järvellä ja toiset kolme tuntia joella. Vauhti oli melkoinen. Järvellä ja etenkin joella oli paljon verkkokalastajia, mutta se ei pikaveneen vauhtia haitannut. Torvea soittaen se paineli kalastajien sekaan. Verkonmerkit vain kolisivat laivan kylkiä vasten ja kalastajaveneet saivat väistellä tieltä. Matka oli mielenkiintoinen. Rantanäkymiä oli kiva katsella.

Kaupungissa oli paljon nähtävää ja koettavaa. Kauppahallissa oli mitä tahansa 'taivaan ja maan väliltä'. Royal Palast'in alueelle emme menneet, mutta ulkopuolelta sitä oli kiva katsella. Kansallismuseo oli näkemisen arvoinen sekä sisältä että ulkoa. Sen piha tarjosi varjoisan levähdypaikan kuumimman keskipäivän ajaksi.

Tuol Slengin kansanmurhamuseossa (www.tuolsleng.com), Pol Potin hirmuhallinnon ajan vankilassa, sai järkyttävän todenperäisen kuvan punakhmerien julmuuksista. Jo tämän entisen koulun rappukäytävän veriroiskeiset seinät antoivat kuvan talon sisällä tapahtuneista julmuuksista. Käsittämätöntä, että niin lähimenneisyydessä (1970-luvun lopulla) on tällainen julmuus, kansan murhaaminen, ollut mahdollista ilman muiden maiden asiaan puuttumista.

Todellinen must-paikka on kuitenkin Russian Market ,”ryssän markkinat”, (www.pbase.com/nickdemarco/phnom_penh_market_life). Siellä oli tavaramäärään nähden tosi pieneen tilaan ahdettuna ihan vaikka mitä. Ruokaa, kankaita, kultaa, romua, silkkiä, kenkiä. Huomiota kiinnitti varsinkin tavaton mopon osien määrä. Näppärä mekaanikko olisi siellä voinut ostaa itselleen kaikki mopon osat kokoonpantavaksi.


VIETNAMIIN

Saigoniin

Pari yötä Phnom Penhissä oltuamme jatkoimme matkaa Vietnamiin Saigoniin (nykyiseltä nimeltään Ho Chi Minh City). Sinne matkasimme bussilla. Tässä siistissä ranskalaisvaikutteisessa kaupungissa oli taas paljon uutta nähtävää. Tämä on turistikaupunkin, jossa oli paljon australialaisia niinkuin kuulemma monissa etelä-Vietnamin kohteissa. Heille Vietnam on kuulemma halpa maa ja he haluavat käydä tutustumassa Vietnamin sodan taistelupaikkoihin.

Mieltä järkyttäneiden museoiden listaan Ausschwitzin ja Tuol Slengin jatkoksi tuli täällä Vietnamin sodan museo,(War Remnants Museum, http://en.wikipedia.org/wiki/War_Remnants_Museum_(Ho_Chi_Minh_City). Siellä oli hyvin järkyttävällä tavalla nähtävissä puolestaan tämän sodan julmuudet. Eipä noussut kunnioitus tämän sodan länsimaista osapuolta kohtaan. Vietnamin sotaa vastustaneiden ulkolaisten julisteiden joukossa oli myös suomalainen juliste.

Tietenkin täällä oli päästävä tutustumaan myös maanalaiseen sodankäyntiin. Siihen tarjoitui mahdollisuus paikallisen matkatoimiston järjestämällä Chu Chi'n retkellä (http://www.mishalov.com/Vietnam_Cu-Chi.html). Siellä oli mahdollisuus nähdä ja kokea pala Vietkongin sissien ovelaa tunneliverkostoa (kokonaisuudessaan noin 250 km). Onneksi osa tunneleista oli hieman suurennettu, jotta meikäläistenkin oli mahdollista mahtua sinne ryömimään.

Mielenkiintoisen lisän matkaamme saimme osallistumalla yhden yön reissulle Mekong-joen delta-alueelle (www.vietscape.com/travel/mekong/orchard). Siellä sai hyvän ja mielenkiintoisen kokonaiskuvan tällaisesta joenrantaelämästä viljelyksineen, veneineen, lukemattomine kanavineen ja niitä ylittävine ”apina-siltoineen”, köyhine, mutta ystävällisine asukkaineen sekä uivine markkinoineen.Parhaillaan oli menossa hääsesonki, koska sato oli korjattua ja oli rahaa ja aikaa juhlien järjestämiseen. Tämä ajankohta antoi kaiken lisäksi hyvät lähtökohdat onnelliselle avioliitolle.

Mekongin laivaliikenne oli melkoista. Riisisatoa laivattiin ulkomaille vietäväksi. Lähemmin tuli seurattua Zimbabween lastattavaa laivaa. Proomuilla kuljetettiin valtavia soramääriä johonkin sisämaan suuntaan.


Sitten maan pääkaupunkiin Hanoihin

Halusimme mennä myös Hanoihin, pohjoisimpaan Vietnamin kolkkaan. Juna olisi saattanut tarjota runsaasti mielenkiintoista nähtävää, mutta noin 12 tunnin mittainen junamatka ei oikein houkutellut, joten päädyimme lentämiseen. Siistin Saigonin jälkeen tämä kaupunki tuntui todella epämääräiseltä. Varsinkin vanhan kaupungin puoli toi eittämättä mieleen ilmaisun rotanloukusta. Mopoja oli tungokseen asti, jalkakäytävät täynnä palelevia istuskelijoita ja myyntipaikkoja. Jalkaisin kulkeminen onnistui vain kadulla autojen seassa ja ylimielisten mopoilijoiden tönittävinä. Pipot, hanskat ja toppatakit olisivat olleet todella tarpeelliset meillekin.

Vanhan kaupungin puolella asuimme pienessä perhehotellissa ilmeisesti ”lihanleikkaajien kadulla”. Jo Saigonissa alkanut flunssa vaivasi meitä molempia, joten huoneen heikosti toimiva lämmitin ei ollut ilon aiheitamme, mutta talon henkilökunnan ystävällisyys ja lisäfiltit korvasivat paljon. Kadun toinen puoli tarjosi huoneemme parvekkeelta mielenkiintoista katseltavaa. Siinä oli sian ruhoja paloiteltavina jalkakäytävällä. Lihalla oli kysyntää, sillä lihakimpaleet lähtivät asiakkaiden matkaan sitä mukaa kuin niitä saatiin paloiteltua. Myynnin loputtua hoitivat kadulla kulkevat kanat jälkisiivouksesta!

Siirtomaa-aikaisia rakennuksia ja leveitä, rauhallisia bulevardeja löytyi muualta kaupungista. Siellä olivat myös eri maiden lähetystöt ja muut varakkaat asumukset. Ho Chi Minhin mausoleumiin oli niin pitkät jonot, että ihailimme sen mahtavuutta vain ohi kävellessämme. Mausoleumi tuntui ihan täkäläisten ihmisten pyhiinvaelluspaikalta.

Melkein pakollinen, mutta erittäin suositeltava käyntikohde oli tietenkin Halong Bay (www.terragalleria.com/vietnam/vietnam.halong). Vaimon ollessa kuumeessa lähdin yksin tälle päivän matkalle, johon ostin lipun hotellista. Halong Bayn tuhannet, merestä nousevat kalkkikivikalliot olivat todella näkemisen arvoiset jopa siinä sumussa, joka sillä hetkellä peitti kaikki etäisnäkymät. Neljän tunnin risteilyllä tuntui näkevän kaiken, joten pani ihmettelemään, miksi ihmiset tulevat tänne 2-3 päivän matkoille. Edestakainen bussimatka Hanoista sisälsi paljon nähtävää, paikallista asutusta, maisemia, riisipeltoja ja naisia perinteisissä riisihatuissaan.


TAKAISIN JOMTIENILLE

Varasimme netistä halpalentoyhtiö Air Asian lennon Bangkokiin. Lento sujui hyvin samoinkuin taksimatka Bangkokista takaisin Jomtienille. Aikaisemmin tutussa guesthousessa ei ollut vapaata huonetta, mutta saman kadun varrelta löytyi erinomainen Popeye Inn.

Ohjelma jatkui totuttuun tapaan eli pitkiä kävelylenkkejä, hierontoja sokeain hieromalaitoksessa ja tietenkin löhöilyä ja rompsujen lueskelua sekä rannoilla että hotellihuoneessa. Itse ilmoittauduin kerran Aurinkomatkojen snorklausretkelle. Koska muita osallistujia ei tullut, ei retkeä järjestetty, mutta lyöttäydyin Pattajan satamassa erään sukeltajaryhmän mukaan. Muut olivat kokeneita laitesukeltajia. Minä olin ainoa ja vieläpä ensikertalainen snorklaaja. Kaikki meni hyvin ja kokemus oli kertakaikkiaan mainio. Joskin yksin sukellellen ja uiskennellen en voinut tietenkään välttyä monilta sydäntä sykähdyttäviltä ja hieman pelottaviltakin kokemuksilta.

Kiinalaisen uuden vuoden vietto oli aivan päätöntä rakettien ampumista. Ison kielmurtelevan lohikäärmeen näkeminen Pattajalla toi todellisen uuden vuoden tunnelman. Uusi vuosi on heille tärkeä asia. Silloin unohdetaan vanhat asiat ja ne heitetään pois ja avataan uudet ovet entistä parempaan.

Muille sairasteleville vihjeenä, että Pattajalla on RC CLINIC, jossa saa lääkintäpalvelua jopa vähän suomeksi. Saimme sieltä flunssa-, keuhkoputki- ja poskiontelo-ongelmiimme hyvän avun. Harmi, ettemme tienneet sitä paikkaa heti reissun alussa.


TAKAISIN SUOMEEN

Puolentoista kuukauden reissailu päättyi tammikuun lopussa paluulentoon Helsinki-Vantaan lentokentälle. Sinne saavuimme useita myönteisiä kokemuksia rikkaampina. Ja taas vakuuttuneina siitä, että omatoimimatkailu on ihan hyvä matkustelutapa.